Siirry pääsisältöön

Olipa kerran äidin maanantai.

Olipa kerran maanantai.
Ihan semmoinen tavallinen lokakuun maanantai.
Perheen äidin kännykän herätyskello soi klo.6.45.

Voi miksi mä aina valvon? uninen äiti ajatteli.
Kuinka ihanaa olisi jäädä vielä nukkumaan untuvapeiton alle, lämpöisen miehen viereen.
Joka aamu sitä päättää , että tänään menen aikaisin nukkumaan, että kyllä mä illalla sit muistan tän aamuisen väsymyksen. 
Ja pyh, ikinä et silti mene, vaikka sulla on stressiä ja kaikkea ja se tekis sulle hyvää.

Äiti matelee sängyssä vielä vartin verran, mutta kiskoo sitten laiskasti vaatteet päälleen, hiipii keittiöön ja sytyttää kynttilän.
Maanantai-aamu tuntuu heti paljon kauniimmalta kun ei laita kaikkia valoja samantien päälle. 
Pienen hetken ajatus käy jo lähestyvässä joulussa.

Mitäs sitten..ketähän tänään tulee hoitoon..moneenkos noi omat nyt meneekään. 
Ihanaa että lasten syysloma loppui ja alkaa koulu, ilkimys-äiti ajattelee.
Ai niin mä juon nykyään taas kahvia, äiti muistaa ja laittaa kahvit tippumaan. Kaurapuurokin sujahtaa mikroon, kyllä se taas sit tästä alkaa.
On se onni ettei mun koskaan tarvitse lähteä töihin, olisin varmaan aina myöhässä, äiti hymähtää.
Äh, mikä mun nilkassa on? Kummallisesti pistää. Ihmeelliset nivelet kun vähän väliä jotain särkee, vanhuus ei tuu yksin.

Perheen tokaluokkalainen tulee keittiöön, on ainoa jolla on kahdeksan aamu.
Harjaa hiukset, tule syömään ja muista ottaa d-vitamiini. Ja tänään on sitten pakko laittaa ulkohousut jalkaan, siellä on pakkasta ja sä olit just viikonloppuna kipeä.

Äiti käy kodinhoitohuoneessa ja laittaa pyykkikoneen pyörimään ja ottaa kuivausrummusta kuivat pois.
Herranenaika tätä pyykkisirkusta. Pyykkikori ei ole koskaan tyhjä.

Kohta kello onkin jo kahdeksan ja ensimmäinen hoitolapsi 2v. saapuu. Hänelle aamupalaa samalla kun perheen toinen, kolmas, neljäs ja viides lapsi herää.
Huomenta kaikille. Tänään sitten joka iikka laittaa kunnolla vaatteita päälle, ulkona on kylmä. 
Ai kas, perheen teinikin heräs, nyt on kaikki kuusi lasta ylhäällä.
Tulkaa syömään ja muistakaa d-vitamiini. Ja ai niin, ketkäs kaikki teistä nyt keräsikään luokkaretkirahaa Kakkutukun tuotteilla?! 
Voi taivas, koska ne pitikään palauttaa? No, kai se selviää tämän päivän aikana. 

Perheen kolmanneksi vanhin kehuu vanhinta kauniiksi.
Voi että, kyllä ne joskus osaa, äiti ajattelee onnellisena.

Perheen isäkin kuuluu olevan hereillä, tulee silmät sikkurassa keittiöön.
"Huomenta rakas", antaa halin ja suukon vaimolleen ja on jo menossa pois, mutta palaakin takaisin ja nuuskii vaimonsa hiuksia.
"Mille ihmeelle sun hiukset haisee? Mitä sä olet niille tehnyt?" 
"No se on sitä luonnonkosmetiikkaa, etkä muista? Semmosta organic-luomu-eko-jotain-systeemiä"
"Sä haiset ihan sille kuin olisit noussut jostain suonpohjasta" 
"No höh, tässä ei oo katos mitään myrkkyjä, ei haitallisia kemikaaleja. Mun herkistynyt nahka sietää tätä paremmin"
"Jaaha. No mutta kun sä ton tuoksuisena tuut illalla sänkyyn mun viereen, niin voin kertoa että "suo siellä, vetelä täällä""
Vaimo repeää nauruun.
"Jaaha, no täytyypi etsiä sitten jostain metsämansikan ja kissankellojen tuoksuista shampoota!"'

"Äiti mulle ei oo yhtiäkään pitkävartisia sukkia puhtaana!"
"Äiti mä en kyllä laita näitä ulkohousuja, nää lahkeet on ihan tyhmät!"
"Äiti koska me mennään katsomaan Onneli ja Anneli, sä lupasit jo viime viikolla!"

Mene katsomaan puhtaan pyykin korista, laitatpas ja tällä viikolla mennään. 

"Pitääkö mun lukea vielä bilsan kokeeseen? Enkö voi jatkaa illalla?" 
No et tietenkään kun sulla on se koe tänään. 
"No eihän ole kuin huomenna!" 
Aaaaa, niinhän olikin. Kappas kun unohdinkin. Jännä.

Isä jonottaa puhelimessa labran ajanvaraukseen.
Torstaina on iso leikkaus edessä ja huomenna olisi mentävä ottamaan verikokeet.
Perheen isällä on tällä hetkellä sairauksia, jotka estävät pitkälti normaalin elämisen ja olemisen ja niinkin tavallinen asia kuin labraan meno, ei ole helppoa.
Yksin oleminen on vaikeaa. Sitä ei moni terve ihminen välttämättä ymmärrä.
Lopulta muutaman puhelun jälkeen sekin asia selviää, eikä koko perheen tarvitse lähteä mukaan.

Yhdeksältä tiskikone päälle ja toinen hoitolapsi 3v. saapuu. Hänelle aamupalaa, lennossa pyykit kuivausrumpuun ja kaksivuotiaalle iso leluauto-laatikko lattialle.
Vihdoin, monen säätämisen jälkeen kaikki omat koululaiset on saatu matkaan ja kahden hoitolapsen kanssa päästään ulkoilemaan. Myös perheen oma nuorimmainen tulee
mukaan, hänen koulutaival kun alkaa vasta ensi syksynä eskarilla.
Aurinkokin paistaa.
Mutta kylläpäs taas tuntuukin kylmältä.
Vielä joku päivä mä ostan sen pilkkihaalarin. On se kumma, että lapsille huolehdin tarpeeksi vaatetta päälle, mutta itselle 
se on muka niin vaikeaa, äiti ajattelee ja koittaa pitää itseään lämpimänä, samalla kun keinuttaa kolmatta hoitolasta 1,5v, joka tänään tuli vähän myöhemmin hoitoon.

Puhelin soi.
Perheen teini soittaa koulusta.
"Äiti mä oon nyt täällä terkalla kun mulla on tänään se lääkärintarkastus. Mä kyllä unohdin sen, mutta nyt oon täällä joten pääsetkö sää? Kun sun niinku pitäis tulla tänne kanssa."
Voi hyvä luoja, enhän mä nyt pääse kun mä olen pienten kanssa ulkona!
Enkä mä tiennyt tämmöisestä mitään, äiti sanoo ja samalla miettii kuumeisesti että tiesinkö mää...
Terveydenhoitaja tulee puhelimeen ja pienen keskustelun jälkeen tullaan siihen tulokseen, että tyttö voi hoitaa käynnin ilman äitiä.
Kiitos ja hei.
Puuuuhh.

Ulkoilu jatkuu.
Hiekkalaatikkoa, keinua, liukumäkeä. Ja uudestaan sama juttu.
Monta kertaa.
Kunnes yhdentoista maissa suunnataan sisälle lounaalle.
Vaatteet eteiseen, juu jättäkää vaan siihen, Pirtsu laittaa paikalleen ne myöhemmin. 
Voi että kun meillä joskus olisi oikein iso ja toimiva eteinen.
Käsien pesu ja pottatouhut.
Palapelit pöydälle.
Ai te haluattekin katsoa Salama McQueenia? No laitetaanpas se sitten. 
Puhelin soi jälleen, päivän neljäs hoitolapsi jääkin tänään kotiin.
Makaronit kiehumaan ja jauheliha pannulle. Tänään on mökkipataa, lasten herkkua ja näin maanantaihin sopivaa "pikaruokaa".
Välissä pyykit pois koneesta ja kuivausrumpuun.
Kappas, pyykkikori alkaakin näyttämään melko tyhjältä.

Syämään! Kylläpäs kaikille maistuukin ruoka. Hyvä niin.
Ja jälleen pesulle pesemään suut ja kädet ja pottien ja vaippojen kautta päiväunille.
Kauniita unia nasut.
Jahas, ja mitäs sitten. Hetkinen, tänään onkin päivä jolloin kaikki hoidossa olevat nukkuvat. Nythän mä ehdin vaikka vähän istahtaa. 
Kunhan ensin siivoan keittiön, kuivaan kaatuneet maidot, imuroin makaronit pöydän alta ja pyyhin ketsupit tuoleista. 
Ja ai niin ne hiekkaiset vaatteet eteisestä. Nekin paikalleen. 
Palapelit pois ja ehkä tuon Salama McQueeninkin voi sammuttaa, kun ei sitä kukaan enää katso. 
Eikun perheen nuorimmainen haluaa sittenkin.
No niin. Nyt onkin pieni hetki aikaa, ennen kuin omat lapset tulevat koulusta. 


---

Kahden maissa päiväkahvit ja viime viikolla leivottua taatelikakkua.
Maistuu joululle.
Ja mikä ihme tuota nilkkaa vaivaa, pahenee vaan. Ja illalla olisi kuntosalilla tapaaminen pt:n kanssa, pitäisi tehdä mulle saliohjelmaa. Kestääköhän tää kinttu.
...on muuten jokseenkin koomista ajatella kuntosalia samalla kun posket on täynnä taatelikakkua...
Otankin hei toisen palan.

Äiti menee herättämään perheen isää, joka on päiväunilla.
Sairauksien takia päivärytmit ovat ihan vinksallaan ja on nukuttava silloin kun nukuttaa.
Tämä on nyt tämmöinen elämänvaihe.
Leikkauskin varmasti ahdistaa ja jännittää.
Äiti ei ole uskaltanut ajatella koko asiaa. Pääasia, että nyt vaan yritetään selvitä ja edes toinen yrittää pitää arjen pyörimässä.
Joinain toisina päivinä roolit ovat sitten taas toisinpäin, niinhän sen kuuluukin mennä.
Niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Eikös me just äsken niin vannottu...

Jahans,kahden jälkeen tulee eka "äiti saako x tulla meille suoraan koulusta"-puhelu.
Saa, mutta teidän huoneessa ollaan päiväunilla, ette voi mennä sinne vielä. 
Hetken päästä perheen kolmasluokkalaiset tulevatkin koulusta, huomenna on kuulemma kasin kertotaulun koe.
"Kai mekin saadaan taatelikakkua?" 
Teinikin tulee koulusta; "Saanko mennä x:n luo yöksi vaikka onkin kouluviikko"? 
Juu saat, ja hei, joko olette sopineet mille riparille haette? 
Pitää muistaa tällä viikolla palauttaa se lappunen.

Vitosluokkalainenkin saapuu.
Miten meni biolog...eiku ainiin, se on vasta huomenna..

"Äiti, muista että mulla on ensi kuussa hammaslääkäri!"
"Muista ostaa uusi hiustenleikkuukone!"
"Muista ostaa purkkaa!"
"Muista äiti mun treenit!"
"Muista äiti tehdä mulle huomiseksi eväät kouluun, kun on pitkä päivä!"

Joo. Muistan, äiti sanoo ja tietää jo valmiiksi että ainakin puolet unohtuu.

Hoitolapset heräilevät ja tulevat myös välipalapöytään.
Voisimme mennä kohta takaisin ulos, kun on niin kiva ilma. 

Perheen isän korvaa tinnittää jo kolmatta päivää.
Kiva, se tästä nyt vielä puuttui. Vie lopunkin keskittymiskyvyn. 

"Äiti meillä ei ole enää leipää". 
Onpas, hakisitko autotallin pakkasesta, äiti huokaisee. Ja hei, tässä sun puhdasta pyykkiä, vietkö mennessäsi kaappiisi. 
"Ai miksi?". 
Koska ne on sinun!
Kolmasluokkalainen nauraa ilkikurisesti, ottaa vaatekasansa ja sanoo "Nyt et voi sanoa, että "siksi, koska sulla on nuoret ja terveet jalat"koska muistatko äiti, mun jalka on revähtänyt." 

Huokaus, muistan kyllä.

Iltapäivän hetki jatkuu läksyjä tehden, kinastellen, leikkien ja kuka mitäkin tekien.
Äiti pukee hoitolapset uudelleen ulos, pitää nauttia näistä ihanista
syyspäivistä niin pitkään kuin niitä riittää, hän ajattelee, vaikka toisaalta pimeät ja synkät päivät eivät paljastaisi ikkunoiden karua totuutta..
Koska ihmeessä ne jaksaisi pestä?! 

Heippa, äiti huikaa kolmasluokkalaiselle, joka lähtee joukkuevoimistelutreeneihinsä.
Aja varovasti ja treeneistä sitten suoraan kotiin!

Hetken päästä hoitolapsia tullaan hakemaan.
Ihania vanhempia, onneksi yhteistyö sujuu niin hienosti, äiti miettii, samalla kun hakee sisältä rahapussia, koska pitäähän sitä taas kauppaan mennä.
Apua, pitäisköhän vilkaista ekaa kertaa peiliin tänäpäivänä? Näillä samoilla hiekkaisilla ulkohousuillako mä lähden?
Plääh, ihan sama. Nyt ruokakauppaan.
Eiku ainiin, ensin se hiustenleikkuukone. 

Kone löytyy kuin löytyykin ja ruokakaupassakaan ei mene kauaa. Kotona nopeaa ruokaa perheelle.
Ah, hetken hengähdys ja sitten pitäisi lähteä sinne salille. 
Niin hetkinen. 
Pystynkö ja jaksanko? 
Kestääkö toi nilkka?
Jos mä en nyt mene, en mene koskaan? 
Pienen hetken äidin mielessä käy, että hitto perun koko tapaamisen. Enhän mä nyt niiiin ylipainoinen ole ja onhan mulla lihasmassaa ja voimaa vieläkin, vaikken ole pariin kuukauteen treenannut (Puoleen vuoteen...joku ääni yrittää kuiskata..).
Äh. Kyllä mä itse tiedän miten treenata, oonhan mä tehnyt sen niiiiiiin monta kertaa ennenkin.

Äiti pysähtyy.

Niin olen. 
Olen tehnyt sen ihan liian monta kertaa. Olen laihduttanut viimeisen kymmenen vuoden aikana ainakin sata kiloa. Olen innostunut ja kyllästynyt yhtä monta kertaa. Ja aina on motivaattorina ollut tietty painotavoite, vaatekoko tai tapahtuma. Treenimäärät ovat olleet järjettömiä ja sitten on taas innostus lässähtänyt.
Ja hei, koskaan sitä kesää ei ole vielä tullut, jolloin olisi ollut täydellisessä bikinikunnossa. 
Ei se kesä koita koskaan, mutta mitäs jos mä ajattelisin että Mitä Sitten?
Hmm. Mikä on ainoa asia, mikä ei ole ollut se ykkös-motivaattori treenaamaan lähdettäessä?

Hyvä olo. 
Se että mä jaksan tätä kaikkea. 
Enhän mä tästä nuorru, hyvänen aika. 
Eikä kukaan jaksa pelkästään syntymässä saadulla voimalla. 
Mitäs jos mä annan itselleni vielä kerran tän mahdollisuuden?
Kokeilen tätä kautta, hyvän olon kautta?

Ja sitten se äiti lähti.

Tunnin päästä kotiin palasi äiti, joka ulkoisesti näytti siltä että olisi täysin Loppu..fyysisesti oltiinkin hyvin lähellä sitä, mutta se pieni kipinä ja toivo oli taas herännyt.
Tuntui hyvältä. Tuntui hyvältä huomata, että enhän mä niin heikko ollutkaan.
Iltapalaksi valikoitui kuin itsestään, vanhasta muistista, rahkaa, marjoja ja pähkinöitä.
Ai niin nää maistui näin hyvälle...
Pystyisinköhän mä tähän kerran vielä? Äiti tuumii ja käy hehkuttamassa oloaan miehelleen, joka siltä istumalta lähti polkemaan kuntopyörää. Taas tuntui hyvältä.

Äidin salitreenin aikana kolmasluokkalainen oli tullut treeneistä, joissa ei oikeastaan voinut tehdä juuri mitään, koska se kinttuhan oli revähtänyt. 
Vitosluokkalainen oli lukenut biologian kokeisiin, jotka ovat huomenna ja teini oli lähtenyt sinne kaverilleen.
Perheen isän lapset lähtivät tänään toisen vanhemman luo, tulevat sitten taas viikon päästä.

Iltapalalle!  äiti huikkaa.
"Äiti mua palelee, tuo kuumemittari"
"Äiti voitko vielä kysellä multa biologiaa?"
"Jaksatko muru tehdä mulle muutaman voileivän?"

Joo, joo, joo.

Puhelin soi.
Siellä oli rakas ystävä, joka kertoi aivan huikeita uutisia! Oikeutta on vielä olemassa!
Ja taas tuntui hyvältä.

Olipas tänään loppujen lopuksi iisi ja kiva päivä. Hyvä maanantai.

Mitäs jos mä oikeasti menisin tänään aikaisin nukkumaan? En puolilta öin, en yhdeltätoista, vaan kymmeneltä? Pitäiskö kokeilla? Ei kai siinä mitään häviäkään.

Ja niin se äiti sitten päätti kokeilla, painoi enteriä ja alkoi nukkumaan.

Sen pituinen se.

Kommentit

  1. Hitsi kun tuli hiki lukiessa :) Pia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, ja toi oli vielä aika iisi päivä. :D

      Poista
  2. Huhhuh! Luin ja luen jatkossakin :)

    VastaaPoista
  3. Ihan kuin meiltä :D Paitsi lisätään tuohon vielä viitisenkymmentä eläintä sekaan ;)

    VastaaPoista
  4. Hienoja kirjoituksia. Nostan hattunu teille molemmille aikuiselle, aitoa rakkautta ja välittämistä suurella sydömellä, molemminpuolin. :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Loma Kotkassa elokuussa 2016

Me olemme mökki-ihmisiä. Ja järvi-ihmisiä. Emme ollenkaan hotelli tai meri-ihmisiä.
Tai niin me ainakin vielä pari viikkoa sitten luulimme.  Kun Jyrkilän Liikenteen taksi kurvasi elokuisena perjantai-iltapäivänä kotipihaamme ja ihana kuski Anna-Leena kantoi kassit auton perään, alkoi reissu, joka aikas pian muutti mielipiteemme; valkoiset lakanat ja valmiiksi katettu aamiainen - eiiiiii sittenkään kovin huono vaihtoehto, aina silloin tällöin. ;)
Viime talvena kotkalaisen Ravintola Vaakun yrittäjä Niina Utter otti meihin yhteyttä.  Hän kutsui meidän koko perheen viettämään kesäistä viikonloppua merikaupunki Kotkaan.  Meidän ei tarvitsisi kuin saapua paikalle, he hoitaisivat loput.  Se tuntui sen verran uskomattomalta, että ihan heti emme uskaltaneet uskoa, saati sanoa lapsille mitään. Pelkäsimme, että jos juttu ei jostain syystä toteudukkaan, he pettyisivät. 
Mutta totta se sitten oli ja niin vain huomasimme istuvamme siinä äsken mainitussa taksissa matkalla Kotkaan.  Jo pelkästään se

Kun salainen toivomus todeksi muuttui

Reilu pari vuotta sitten, ystävän viiskymppisillä, tapahtui kummia.
Jotain, mikä ehkä osaltaan johti siihen missä olemme nyt.

Olin vessassa puuteroimassa nenääni ja JP jäi yksin juhlasaliin, kymmenien vieraiden ihmisten kanssa. Yritin kiirehtiä pian takaisin, koska tiesin häntä ahdistavan uppo-outojen ihmisten seura.
Ihme, että suostui lähtemään koko juhliin, niin paljon TS häntä ahdisti ja hävetti tuolloinkin.

Siitä ei edes puhuttu.



Matkalla takaisin saliin kuulin naurunremakkaa ja kun pääsin ovelle, näkymä oli tämä:
JP oli koko porukan edessä, kaikkien katseet kääntyneinä häntä kohti. Fläppitaulun ja tussin kanssa hän piti jotain kummallista omaa stand up-showta?!
Tosta noin vaan, kylmiltään, valmistautumatta.
Aiheena hyvä ystävänsä synttärisankari.
Ihmiset nauroivat mahat kippurassa.
WTF? :D
Noh, istuin alas kuuntelemaan ja pakko myöntää, JP oli ihan hiton hyvä!
Silloin heräsi ensi kertaa ajatus siitä, että voisikohan olla mahdollista, että jonain päivänä, hän voisi pitää luen…

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOI…