Siirry pääsisältöön

Terveisiä Taivaaseen


Näin Pyhäinpäivänä sitä aina hiljentyy muistelemaan heitä,
jotka ovat jo tuolla jossain. 
Ikävä on joka vuosi yhtä musertava.
Aivan liian aikaisin päättyneitä elämiä...

Sytytän kynttilät.
Huokaisen.



Dream as if you´ll live forever, LIVE as if you only have today.

Näin lukee meidän olohuoneen seinällä olevassa taulussa.
Voi kun osaisin elää aina ja koko ajan tuon mukaan!
Koskaan kun ei tiedä, onko aikaa paljon vain vähän.
Onneksi ei tiedä, mutta nykyihminen tuntuu unohtavan elämän rajallisuuden.

Joka päivä yritän muistaa olla kiitollinen tästä kaikesta mitä meillä on.
Vaikka paljon on vaikeuksiakin, mutta silti, elämältä kaiken sain. 
En keksi yhtään mitään sellaista, mitä minulta puuttuisi ja mitä tarvitsisin onnelliseen elämään.
Meillä ON kaikki.


Viittaan taas meidän häihin, mutta jossain kohtaa hääiltaa muistan ajatelleeni kuolemaa.
Katselin meidän vieraita, heitä, jotka olivat varanneet kesän viimeisen lauantain vain meitä varten.
Pukeneet kauniit vaatteet päälleen, ajaneet satoja kilometrejä, 
vain meitä varten.
Ja heillä näytti olevan hauskaa.
Näyttivät onnelisilta. Näyttivät onnellisilta myös meidän puolesta.
Naurua ja tanssia.
Katselin meidän kauniita ja terveitä lapsia ja mun rakastavaa miestäni.
Miksi juuri minä? Miksi juuri mulle, on suotu tämä kaikki?
Ja silloin mä ajattelin, että jos kuolisin huomenna, tai vaikka heti,
kuolisin onnellisena.


Tietenkin sitä toivoo, että saisi elää vielä vuosikymmeniä.
Kaikkien rakkaiden kanssa. Terveenä.
Että elämä menisi niin kuin sen kuuluu mennä.
Nyt on nämä ruuhkavuodet tässä.
Lapset kasvavat, jossain kohtaa muuttavat kotoa pois.
Löytäisivät oman paikkansa elämässä ja olisivat onnellisia.
Me oltaisiin edelleen yhtä rakastuneita, meistä tulisi vanhoja yhdessä.
Saataisiin lapsenlapsia.
Eikä kukaan koskaan jättäisi meitä.



Elämäni kamalimpia ja musertavimpia hetkiä oli,
kun juuri yllättäen isänsä menettänyt lapsi kysyi multa,
aikuiselta, joka tietää kaikkeen vastauksen, koska on aikuinen, 
että miksi mun isä kuoli?


Enkä mä tiennyt.

Mulla ei ollut vastausta.

Ei ole edelleenkään.
Ei vaikka eläisin sata vuotta.



Mutta ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan.
Että kun sinä nyt siellä ehkä mahdollisesti valmistaudut Halloween-bileisiin (mikä on tietenkin hyvä juttu, elämässä ei voi koskaan olla liikaa juhlaa),
niin pysähdy ihan hetkeksi.
Sytytä, vaikka vain mieleesi, kynttilä, jollekin jo poisnukkuneelle rakkaalle.
Mitä sanoisit hänelle, jos vielä kerran saisit nähdä?
Vaiko vain halaisit ja olisit ihan hiljaa?
Entä oletko koskaan ajatellut, että oman vuorosi koittaessa, miten sinut muistetaan sen jälkeen?
Annoitko rakkautta?

Ja ehkä vielä tärkeämpää, osasitko ottaa sitä vastaan?



Elämänmakuista Pyhäinpäivää kaikille. :)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOI…

Moi!

En edes yritä alkaa selittämään, miksi nyt on jo huhtikuu ja edellinen postaus on tehty syyskuussa...
Vaikka no, syitä olisi sata ja yksi.
Mutta en silti jaksa selittää. ;)
Menen siis suoraan asiaan ja kerron mitä meille kuuluu.

Talvi oli hankala, erityisesti JP:llä. Lääkekokeilut ahdistukseen ja paniikkihäiriöön veivät miehen niin huonoon kuntoon, että näin jälkeenpäin voi miettiä, olisiko lyhyt sairaalajakso ollut sittenkin ihan hyvä vaihtoehto.
Mutta jotenkin ihmeessä niistä lääkkeiden alkuoireista selvittiin ja nyt ne hyvät vaikutukset, joita haettiin, alkavat näkyä.
Se huono puoli niissä on, että touretten oireet ovat pahentuneet merkittävästi.
Mutta touretten kanssa on kuulemma helpompi elää, kuin jatkuvan ahdistuksen.
Myös JP:n kaularankaa operoitiin muutama viikko sitten, kolmannen kerran vuoden sisään. Jospa sekin ruljanssi alkaisi pikkuhiljaa olla ohi ja kuntoutuminen saisi kunnolla alkaa.

Mutta niin, jonkun verran ollaan siis käyty ihmistenkin ilmoilla. Ulkona syömässä, ka…

Kun salainen toivomus todeksi muuttui

Reilu pari vuotta sitten, ystävän viiskymppisillä, tapahtui kummia.
Jotain, mikä ehkä osaltaan johti siihen missä olemme nyt.

Olin vessassa puuteroimassa nenääni ja JP jäi yksin juhlasaliin, kymmenien vieraiden ihmisten kanssa. Yritin kiirehtiä pian takaisin, koska tiesin häntä ahdistavan uppo-outojen ihmisten seura.
Ihme, että suostui lähtemään koko juhliin, niin paljon TS häntä ahdisti ja hävetti tuolloinkin.

Siitä ei edes puhuttu.



Matkalla takaisin saliin kuulin naurunremakkaa ja kun pääsin ovelle, näkymä oli tämä:
JP oli koko porukan edessä, kaikkien katseet kääntyneinä häntä kohti. Fläppitaulun ja tussin kanssa hän piti jotain kummallista omaa stand up-showta?!
Tosta noin vaan, kylmiltään, valmistautumatta.
Aiheena hyvä ystävänsä synttärisankari.
Ihmiset nauroivat mahat kippurassa.
WTF? :D
Noh, istuin alas kuuntelemaan ja pakko myöntää, JP oli ihan hiton hyvä!
Silloin heräsi ensi kertaa ajatus siitä, että voisikohan olla mahdollista, että jonain päivänä, hän voisi pitää luen…