Siirry pääsisältöön

Tourette Pirtsun silmin

Tokihan olin kuullut aiemminkin tästä sairaudesta, mutta ei se silti tullut heti mieleen, kun JP:n tapasin. Niin hyvin hän sen osasi minulta salata, että ajattelin toisen suunnilleen vain änkyttävän.
Hän oli niin tottunut häpeämään sairauttaan, että kertomisen jälkeen kielsi minua kertomasta kellekkään.
Eikö olekkin aivan äärettömän surullista!!?

Mutta minähän kerroin kaikille! :D
Vain siksi, ettei asiassa ole mitään hävettävää, eihän sille herranjestas VOI MITÄÄN.
Sanoin jo silloin, ja sanon edelleen, että mielummin neuropsykiatrinen oireyhtymä, kuin se, että olisi muuten terve, mutta kusipää. Sille kun ei ole lääketieteellistä diagnoosia.
Ja se se kuulkaas vasta surullista onkin!

Kun JP tapasi ekaa kertaa ystäviäni, häntä jännitti miten he ottavat hänet vastaan.
Lohdutin, että hei hetkinen, ne on naisia. Niitä kiinnostaa miltä sä näytät, ei se miltä sä kuulostat. (Todettakoon muuten tähän väliin, että rakastan aviomieheni puheääntä! Ja juu, myös ulkonäköä. Komea kuin mikä. Grrrrr.) 

Ei siis onnistu ihan sormia napsauttamalla saada toinen uskomaan, että ole oma itsesi, älä välitä mitä muut sanovat, älä välitä että kadulla tuijotetaan, älä välitä että jotkut ihmiset ovat idiootteja ja törkeä käytös kertoo ainoastaan heidän pienuudestaan.  
Mutta koko ajan parempaan mennään. Tieto lisää ymmärrystä.
Ja onneksi se idioottien osuus ihmisissä on todella pieni.

Mä itse ajattelen, että kyse on kuitenkin vain Touretesta. Tällä en missään nimessä halua loukata ketään enkä varsinkaan vähätellä, esim Jipellä tähän liittyy niin paljon kaikkea muutakin, että ei varmasti ole helppoa. Hän kertoo niistä sitten omassa postauksessaan.
Tarkoitan sitä, että on siistiä kun joku on erilainen!
Koska kuka edes haluaa olla normaali?!
Mitä TARKOITTAA normaali?
Eli vähän niinku tavallinen?
Eli siis yhtä kuin tylsä?!
Kuka haluaa olla tylsä ja tavallinen?
Jollain kummallisen sairaalla tavalla mä nautin, kun ihmiset hämmästyvät JP:n käytöstä. Pienet sarvet nousevat mun päähän ja ajattelen että ähäkutti, siinähän miettivät miksi tuo mies kiroaa vaimollensa, haukkuu huoraksi ja ämmäksi ja mä vaan hymyilen ja otan kädestä kiinni. :D
Eli en se minäkään ihan terve ja normaali ole. ;) :D

Mutta ei tämä tietenkään aina helppoa ole minullekaan. Tietenkin ottaisin tuon sairauden toiselta pois, jos pystyisin, mutta en pysty. Voin vaan ymmärtää ja olla tukena. Enkä tietenkään aina jaksa. TS on pahentunut viimeisen vuoden aikana paljon (siitä kerrotaan lisää myöhemmin) ja pelkästään sen aiheuttama "melusaaste" on uuvuttavaa. Meillä kun todellakin on se uusio-suurperhe ja itse olen yksityinen perhepäivähoitaja, eli kotonamme on päivisin omien lisäksi muutama alle kouluikäinen, niin eihän tämä arki helppoa ole.

Mutta onneksemme olemme korviamme myöten rakastuneita toisiimme, joten sillä jaksaa mitä vaan. Olemme toistemme parhaita ystäviä ja viihdymme keskenämme. Välillä tuntuu, että monet pitävät sitä outona, mutta eikös sen juuri niin pitäisi ollakin? Että elämänkumppani on se sun tärkein ihminen?  Emme me jatkuvasti mitään ällösöpöjä olla, hah, ei todellakaan. Olemme 24/7 yhdessä, me kaksi aivan äärettömän jääräpäistä ihmistä ja helposti voisimme kuristaa toisemme harva se päivä.. :D
Mutta ei, ainakaan vielä ei olla niin tehty. ;)

Kaikista "vaivoistaan" huolimatta elämä JP:n kanssa on enemmän kuin olisin koskaan voinut toivoa. Parempaa miestä saa hakea.
Tavallista elämää tämä sairaus ei siis estä. :)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Loma Kotkassa elokuussa 2016

Me olemme mökki-ihmisiä. Ja järvi-ihmisiä. Emme ollenkaan hotelli tai meri-ihmisiä.
Tai niin me ainakin vielä pari viikkoa sitten luulimme.  Kun Jyrkilän Liikenteen taksi kurvasi elokuisena perjantai-iltapäivänä kotipihaamme ja ihana kuski Anna-Leena kantoi kassit auton perään, alkoi reissu, joka aikas pian muutti mielipiteemme; valkoiset lakanat ja valmiiksi katettu aamiainen - eiiiiii sittenkään kovin huono vaihtoehto, aina silloin tällöin. ;)
Viime talvena kotkalaisen Ravintola Vaakun yrittäjä Niina Utter otti meihin yhteyttä.  Hän kutsui meidän koko perheen viettämään kesäistä viikonloppua merikaupunki Kotkaan.  Meidän ei tarvitsisi kuin saapua paikalle, he hoitaisivat loput.  Se tuntui sen verran uskomattomalta, että ihan heti emme uskaltaneet uskoa, saati sanoa lapsille mitään. Pelkäsimme, että jos juttu ei jostain syystä toteudukkaan, he pettyisivät. 
Mutta totta se sitten oli ja niin vain huomasimme istuvamme siinä äsken mainitussa taksissa matkalla Kotkaan.  Jo pelkästään se

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOI…

Heippahei.

Mä kuulkaas ajattelin ryhdistäytyä tämän blogin kanssa. Ihan vaikka vaan senkin takia, että tiedän mm. somettomien sukulaisten täällä vierailevan ja onhan se nyt tylsää, kun ei mitään uutta kuulu kuukausiviikkokausiin.
Ollaan myös saatu palautetta, kuinka virkistävää on lukea (tai olisi lukea ;)) tavallisen perheen tavallisesta arjesta. Ilman mitään turhia kiiltokuvia ja filttereitä. Semmoisesta arjesta, mitä meillä suurimmalla osalla suomalaisista on. :)

Eli hei, voin yrittää olla aktiivisempi.
Jokaista uutta juttua en facebookkiin linkkaa, instagramiin ehkä joo..mutta katsotaan. :)

Mitäs meille kuuluu.
Ihan tavallista syyskuuta oikeastaan.
Lasten koulut ovat alkaneet ja ovat hyvässä vauhdissa, JP:n terveys..no...vaihtelee, siitä tarkemmin toisessa postauksessa.
Ja mulla töitä riittää hoitolasten kanssa, ihania minejä ovat.

En muuten tiedä mistä johtuu, mutta mä olen melkein odottanut, että nämä syyskuun aurinkoiset päivät vähenisivät ja tulisi kunnon syksy?! Eihän siinä ole mitään j…