Siirry pääsisältöön

"On niin helppoo olla onnellinen"

Tämän jutun alkuperäinen otsikko oli "Kulissia kuplassa" ja sen piti käsitellä parisuhteita, jotka ovat...no, pelkkää kulissia.
Ja niitä on valitettavasti paljon.

Olen muuttanut tätä tekstiä monen monta kertaa, koska en missään nimessä halua loukata ketään.
Ja koska varsinkin sillä ihan alkuperäisellä tekstillä olisin sohaissut sekä ampiaispesään ETTÄ muurahaispesään, niin päätin vähän pehmentää tätä. ;)

Vaikka toisaalta, mitä väliä, nämähän ovat pelkästään mun ajatuksia.
Omien kokemuksien mukanaan tuomia mielipiteitä.
Jos joku haluaa tuhlata oman elämänsä ja onnensa pelkän käytännöllisyyden tai elintason takia, niin hittoakos se mulle kuuluu. Siitä vaan sitten. Jokainen elää kuin haluaa.
Mutta koska monia tuntuu ärsyttävän MEIDÄN onni, niin on ihan pakko lausua pari sanaa...

Onko se ihan oikeasti joltain muulta pois, että me rakastamme toisiamme!?
Se että suomalainen mies pystyy sanomaan julkisesti, että rakastaa vaimoaan, on "oksettavaa ja imelää"? Mä tuon hei ämpärin alle, oksenna, ole hyvä.
Musta on vaan ihanaa, kun saa olla onnellinen toisten onnesta.

On ilmeisesti outoa, jos pariskunta kaikenlisäksi viihtyy keskenään. Kahdestaan.
Me ollaan sit ihan mielellämme outoja.
Ja kyllä me ystävienkin kanssa viihdytään. ;)
En mä sano, että tämä olisi ainoa ja oikea tapa olla onnellinen. Ei tietenkään. Mutta tämä on meille oikea tapa elää ja olla, tätä ainoaa elämää.
Huom. AINOAA.

---

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Kukaan ei voi tuomita toista.
Tämä aihe on vaan mulle kovin tärkeä, koska olen nähnyt niin monta surullista tarinaa..

On väkivaltaa, välinpitämättömyyttä, vieraissa käymistä, tunnekylmyyttä, mustasukkaisuutta, narsismia, työnarkomaniaa, alkoholismia jne.
Asiat eivät koskaan tosin ole täysin mustavalkoisiakaan. Kaikenlaiset tilanteet ovat mahdollisia. Kaikki ei mene aina niin kuin elokuvissa.

"Ei parisuhde, varsinkaan arjen keskellä, voi aina olla ihanaa."
Miksi ihmeessä ei?
Kuka sen määrittelee?
Mä voin kertoa, että se meidän arki ei todellakaan ole helppoa!
Mutta ihanaa se useimmiten on.
Tähän todellakin tarvitaan sitä järjetöntä rakkautta.
Ei tätä laimeammilla fiiliksillä pyöritettäisi.

Toki meidän onni on se, että meillä on joka toinen viikonloppu vapaata. Se on osaltaan varmasti meidän "pelastus".
Emmekä mekään mitään ällösöpöjä olla kaiken aikaa. Hahahah. Kyllä meinaan räiskyy. Ja kuuluu kauas. :D
Mutta vielä kertaakaan ei ole tullut tunnetta, että mä en enää halua elää ton kanssa. 
Jos se fiilis jonain päivänä tulee, niin sit nostetaan kytkintä.
Ei siinä sen kummempaa.


---

Kukaan meistä ei voi tietää, mitä toisten seinien sisällä tapahtuu. Ei kukaan!
Sen kaikista täydellisimmältä näyttävän perheen elämä voi todellisuudessa olla pelkkä saippuakupla.
Poks vaan.
Sinne meni.
Kulisseja on niin kovin helppo pitää pystyssä.
Itsekin olen monta kertaa yllättynyt, kun juuri se kiiltokuva-perhe, jonka elämä näytti ah niin kovin täydelliseltä, eroaa. 
Juuri ne, joista ei olisi ikinä uskonut.
Juuri ne, joille ehkä olit salaa kateellinen.

Toki on surullista, että sitten jos ja kun päädytään eroon, syystä tai toisesta, niin monesti toinen on se, joka on asiaa harkinnut vuosia, ja toinen on se, jolle kaikki tulee yllärinä.
Voiko se oikeasti tulla yllätyksenä?
Missään vaiheessa toinen ei ole sanonut suoraan tai edes vihjannut, että tässä ollaan nyt kuule aika heikoilla jäillä?
Missään vaiheessa et ole ihmetellyt, kun toinen ei enää halaa tai pussaa? Ei puhu? Ei itke riita-tilanteissa? Ei lähetä tekstareita, jotka saavat hymyilemään?
Voiko olla, että et ole vain halunnut nähdä totuutta? 
Ei vaan. Olen kuullut, että tämäKIN on tapahtunut.
Ja vaikka se raadollisesti onkin sanottu, niin on varmasti parempikin päästä sellaisesta ihmisestä eroon. :(

"Saat käydä vaikka vieraissa, kunhan et jätä mua!" 
"Eikö se riitä että mä rakastan?!" Näinkin olen kuullut jonkun joskus sanoneen...
Haloo?? Kuuleeko itsekunnioitus??!? Herranjumala sentään, arvostakaa itseänne! Puolin ja toisin! Jokainen on vastuussa omasta onnestaan!
Ei se riitä että sä rakastat, jos se toinen ei edes pidä susta! :(
Kuulostaako kamalalta? Se ON kamalaa.
Sinäkin ansaitset parempaa.
Eikun siis kultaa. ;)

---

Mun ja JP:n häävalssi oli Neljänsuoran "Täävalssi", jossa lauletaan mm. 
"Tää valssi on tanssittu ennenkin, on luvattu taivaalta tähdet. 
Mutta ennen kuin ruusut on kuivuneet, on huudettu nyt sä lähdet....tää valssi on joskus niin nopea, että loppuu se ennen kuin alkaa...tää valssi on päättynyt kyyneliin, me on molemmat nähty se juttu..."
Niin. Eihän sitä kukaan suunnittele elämäänsä niin että haaaa, minäpä se menen naimisiin, teen lapsia, ostan omakotitalon, kissan ja koiran ja kaksi autoa ja sitten hiphei, eroan.
Ei. Ei se niin mene.
Mutta elämä vaan joskus menee niin, että yhtenä päivänä mikään ei enää tunnukkaan miltään.
Ei niin yhtään miltään.
Ja ennen sitä pitää tehdä jotain. Meinaan siinä vaiheessa, kun ei vielä ärsytä se miten toinen syö murojansa, hengittää tai ylipäätään on.
Missään tapauksessa ei saa luovuttaa liian aikaisin.
Aina voi rakastua uudelleen.
Mutta sen rakkauden-siemenen pitää vielä olla jossain.
MOLEMMILLA.
Jos sitä ei ole, niin sitten ei kannata tuhlata aikaansa.
Joskus saattaa olla niinkin, että sitä rakkautta ei ole koskaan ollutkaan.
Ei edes pienen pientä siementä.

Taas kerran, "tämä elämä ei ole kenraaliharjoitus".

Tietenkin on pareja, joille tämä kaikki on ihan fine. Se kulissi nimittäin.
Kumpainenkin tietää, että ei tässä mitään suuria intohimoja ole, tässähän tämä menee, ollaan omalla tavallaan, omilla tahoillaan ihan melkein-onnellisia ja niin edelleen.
Ehkä omistetaan liikaa, ei ole varaa erota.
Ja näin he elävät elämänsä loppuun asti.
The End.

Mutta älä dissaa niitä, joille rakkaus merkitsee enemmän kuin raha.

---

On yksi asia, mitä erityisesti haluan painottaa tässä kulissi/avioero-asiassa.
Ja se on lapset.
Lapset eivät missään nimessä saa olla ainoa syy, miksi ollaan yhdessä.
Joskus pitää myös uskaltaa erota heidän takiaan.
Koska miettikää nyt; sinnittelette siihen asti, että nuorimmainen lentää pesästä ja SITTEN eroatte?! Jos omat vanhempani olisivat tehneet näin, pitäisin heitä idiootteina. :D
Että tuhlasitte sitten vuosia pitääksenne kulissia yllä, hieno homma. 
Varsinkin, kun lapsenne ovat varmasti huomanneet teidän huonon suhteen jo aikoja sitten.
Ei niitä voi huijata. Trust me.
Itse tajusin jossain kohtaa entisessä elämässä, että hetkinen...tämä on nyt sit se malli, jonka lapsemme saavat parisuhteesta..
Eikä se ollut ollenkaan hyvä malli se. :(
Nyt heillä on onnelliset vanhemmat, omilla tahoillaan, jotka eivät riitele keskenään. :)

Eikä se mielestäni riitä syyksi olla yhdessä, että "no mutta eihän me koskaan riidellä lasten nähden." Just.
PITÄISKÖHÄN kenties riidellä?
Se tunteettomuusko on sitten hyvä asia?
Näkeekö ne lapset anteeksipyyntöjä, suukkoja, haleja, toisiaan kunnioittavia, hassuttelevia, yhdessä nauravia vanhempia?

En mä tiiä. Kai sit on sellaisiakin pareja, jotka tekevät juuri näin; ovat yhdessä lasten takia, eroavat, ja aikuiset lapset ovat onnellisia, että saivat sentää lapsuutensa elää "ehjässä" perheessä?
Kai kaikki on mahdollista.


Tietenkin jokainen lapsi, jossain vaiheessa, toivoo että juuri se oma biologinen äiti ja oma biologinen isä olisivat yhdessä, mutta pidemmän päälle, pitää olla itsekäs!
Mä uskallan väittää, että niin kauan kuin perheen vanhempien keskinäiset välit ovat kunnossa, ja että se on se TÄRKEIN suhde, kun vanhemmat rakastavat toisiaan ÄÄRETTÖMÄN PALJON, niin silloin lapsillakin on kaikki hyvin.
Silloin kaikki voivat hyvin.
Silloin kaikki on hyvin.
Vaikka olisi vaikeuksia, ja niitä on joka suhteessa, niin ne on helpompi kohdata ja kestää yhdessä.

---

Joten hoitakaa suhdettanne!
Älkääkä varsinkaan unohtuko olemaan pelkkiä äitejä ja isiä. Kyllä ne lapset voi viedä yöhoitoon ennen kouluikää. ;) (Mä esimerkiksi voin antaa hyvän yksityisen perhepäivähoitajan puhelinnumeron, joka tekee tarvittaessa myös yö/viikonloppu-vuoroja. ;) )
Niin klisee kuin se onkin, niin suhteen eteen pitää tehdä töitä.
Menkää treffeille, puhukaa! Harrastakaa seksiä, hyvänen aika sentään! :D Toistenne kanssa siis. ;)
Pitää sanoa toiselle kauniita asioita, usein.
Pitää sanoa että "rakastan sinua".
Ei se yhden kerran sanottu "Tahdon" pelkästään riitä. Eihän se riitä mihinkään!

Jos joskus koittaa päivä, jolloin Herra Kurvi sanoo, että ei enää halua elää mun kanssa, niin ok.
Mä en sit tehnyt häntä onnelliseksi. Sen asian kanssa on sitten vaan elettävä.


Jonain päivänä ne lapset sitten lentävät sieltä pesästä pois ja mitä jää jäljelle?
Puhjennut kupla ja eron partaalla oleva katkeroitunut keski-ikäinen pari vai edelleen rakastunut keski-ikäinen pari, joka hihkuen aloittaa uutta vapaata elämänvaihetta yhdessä?
Että jes, vihdoinkin ne lähti ja me saadaan olla taas kahden! :D


Me pyrimme tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Tai oikeastaan se on meillä päämäärä.
Kunhan ensin kunnialla selvitään näistä ruuhkavuosista. ;)
Mutta kuplaa ei meidän perheen ympärille rakenneta koskaan.

Kommentit

  1. Älä muuta tekstiäsi! Olen itse hoito-alalla ja pyöritän pienen pientä perhettä. Mutta tuo joka teillä on, niin on ällistyttävän kaunista ja hienoa!
    Yritämme itse rakastaa jo olla samalla vanhempia, vaikka meilläkin on sairaus (minun) ja pettäminen (sairauden pahimmalla ajalla) miehelläni, tekevät arjesta oman haasteensa. Luottamus ei kasva puussa tai missäkään muussa, joten yritettävä on itsekkin.
    Tsemppiä teille ja lisää näitä juttuja (sekä videolla, kirjuuttaen ja blogissa)

    VastaaPoista
  2. Olen lueskellut blogianne koko aamun, ja nyt oli pakko tulla kommentoimaan näin ns. Lapsen näkökulmasta vanhempien eroon. 12 vuotta tais olla mulla ikää kun kuultiin että mein vanhemmat eroovat. Myöhemmin kuultiin että olivat kirjoittaneet eropaperit jo puolta vuotta aiemmin mutta yrittäneet vielä lasten takia, ja kukaan meistä kuudesta ei ollut huomannut mitään. Muutama vuosi sitten kuulin että vanhemmillani oli ollut jossain vaiheessa vielä heidän yhdessä asuessaan puolen vuoden totaalinen mykkäkoulu, eikä sitäkään huomannut yksikään lapsista, että niin hyvin me oltiin totuttu meidän äidin ja isän läheisyyteen.

    Mulla tulee ihan pian 18 vuotta täyteen, äitini on ollut nyt viisi vuotta avoliitossa naisen kanssa, ja mä en voisi olla enempää sitä mieltä että mun vanhempien ero oli perkeleen hyvä asia. En ole nähnyt äitiäni koskaan niin onnellisena kuin mitä hän on vaimonsa kanssa, ja sen myötä olen tajunnut kuinka puutteellinen vanhempieni suhde oli. Suhde jota pidin täysin normaalina koska muuta en ollut nähnyt.

    Mutta joo, olen totaalisen koukuttunut blogiinne, teette aivan mahtavaa duunia somessa!

    VastaaPoista
  3. Olet kyllä viisas ihminen. Niin parantavaa tekstiä, samoja asioita mitä itse pohdin päässäni ja hoen että tää on meidän jokaisen ainoa elämä, sä puit mun ajatukset sanoiksi ja nyt hieman selkeämpi mieli. Kiitos, olet ihana.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Loma Kotkassa elokuussa 2016

Me olemme mökki-ihmisiä. Ja järvi-ihmisiä. Emme ollenkaan hotelli tai meri-ihmisiä.
Tai niin me ainakin vielä pari viikkoa sitten luulimme.  Kun Jyrkilän Liikenteen taksi kurvasi elokuisena perjantai-iltapäivänä kotipihaamme ja ihana kuski Anna-Leena kantoi kassit auton perään, alkoi reissu, joka aikas pian muutti mielipiteemme; valkoiset lakanat ja valmiiksi katettu aamiainen - eiiiiii sittenkään kovin huono vaihtoehto, aina silloin tällöin. ;)
Viime talvena kotkalaisen Ravintola Vaakun yrittäjä Niina Utter otti meihin yhteyttä.  Hän kutsui meidän koko perheen viettämään kesäistä viikonloppua merikaupunki Kotkaan.  Meidän ei tarvitsisi kuin saapua paikalle, he hoitaisivat loput.  Se tuntui sen verran uskomattomalta, että ihan heti emme uskaltaneet uskoa, saati sanoa lapsille mitään. Pelkäsimme, että jos juttu ei jostain syystä toteudukkaan, he pettyisivät. 
Mutta totta se sitten oli ja niin vain huomasimme istuvamme siinä äsken mainitussa taksissa matkalla Kotkaan.  Jo pelkästään se

Kun salainen toivomus todeksi muuttui

Reilu pari vuotta sitten, ystävän viiskymppisillä, tapahtui kummia.
Jotain, mikä ehkä osaltaan johti siihen missä olemme nyt.

Olin vessassa puuteroimassa nenääni ja JP jäi yksin juhlasaliin, kymmenien vieraiden ihmisten kanssa. Yritin kiirehtiä pian takaisin, koska tiesin häntä ahdistavan uppo-outojen ihmisten seura.
Ihme, että suostui lähtemään koko juhliin, niin paljon TS häntä ahdisti ja hävetti tuolloinkin.

Siitä ei edes puhuttu.



Matkalla takaisin saliin kuulin naurunremakkaa ja kun pääsin ovelle, näkymä oli tämä:
JP oli koko porukan edessä, kaikkien katseet kääntyneinä häntä kohti. Fläppitaulun ja tussin kanssa hän piti jotain kummallista omaa stand up-showta?!
Tosta noin vaan, kylmiltään, valmistautumatta.
Aiheena hyvä ystävänsä synttärisankari.
Ihmiset nauroivat mahat kippurassa.
WTF? :D
Noh, istuin alas kuuntelemaan ja pakko myöntää, JP oli ihan hiton hyvä!
Silloin heräsi ensi kertaa ajatus siitä, että voisikohan olla mahdollista, että jonain päivänä, hän voisi pitää luen…

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOI…