Siirry pääsisältöön

Loma Kotkassa elokuussa 2016

Me olemme mökki-ihmisiä. Ja järvi-ihmisiä.
Emme ollenkaan hotelli tai meri-ihmisiä.

Tai niin me ainakin vielä pari viikkoa sitten luulimme. 
Kun Jyrkilän Liikenteen taksi kurvasi elokuisena perjantai-iltapäivänä kotipihaamme ja ihana kuski Anna-Leena kantoi kassit auton perään, alkoi reissu, joka aikas pian muutti mielipiteemme; valkoiset lakanat ja valmiiksi katettu aamiainen - eiiiiii sittenkään kovin huono vaihtoehto, aina silloin tällöin. ;)

Viime talvena kotkalaisen Ravintola Vaakun yrittäjä Niina Utter otti meihin yhteyttä. 
Hän kutsui meidän koko perheen viettämään kesäistä viikonloppua merikaupunki Kotkaan. 
Meidän ei tarvitsisi kuin saapua paikalle, he hoitaisivat loput. 
Se tuntui sen verran uskomattomalta, että ihan heti emme uskaltaneet uskoa, saati sanoa lapsille mitään. Pelkäsimme, että jos juttu ei jostain syystä toteudukkaan, he pettyisivät. 

Mutta totta se sitten oli ja niin vain huomasimme istuvamme siinä äsken mainitussa taksissa matkalla Kotkaan. 
Jo pelkästään se tuntui ylelliseltä. 
Tämmöinen kahdeksan hengen perhe ei ihan joka päivä matkusta taksilla. 
Ei ainakaan kolmea tuntia yhteen suuntaan. :D

---

Matka sujui yllättävänkin rattoisasti.  
(Tai siis ainakin Pirtsulla sujui rattoisasti, etupenkillä. 
JP oli koko mukulalauman kanssa takana. :D)
Oli jännää, kun ei tiennyt mitä odottaa!

Tiesimme sen, että seitsemältä Ravintola Vaakussa meitä odotettaisiin, joten Kotkaan päästyämme heitimme äkkiä tavarat Sokos Hotel Seurahuoneen luggage roomiin ja jatkoimme matkaa suoraan Sapokan satamaan. Sieltä nousimme Vaakun omaan lauttaan Klippaniin ja noin kymmenen minuutin merimatka Itäisellä Suomenlahdella alkoi. 









Vaakussa meitä odotettiin shampanjan kanssa, lapsillekin oli omat hienot drinksut.  
Viimeistään tässä  vaiheessa tuli lopullisesti fiilis, että todellako meitä varten tämä kaikki...
Ensimmäinen ajatus itse ravintolasta oli, että wau mitkä näköalat; kaunis, aurinkoinen loppukesän ilta, merta joka puolella. 

Ravintolassa oli paljon asiakkaita, mutta silti siellä vallitsi mukavan seesteinen tunnelma. 
JP:n oli yllättävänkin helppo olla. Vaikka oli paljon ihmisiä, niin paniikki/ahdistuskohtauksesta ei ollut tietoakaan. 
Ehkä iloinen puheensorina auttoi, kukaan ei kuullut (tai ainakaan näyttänyt sitä) JP:n höpinöitä. 
Ja mitä rauhallisempi ja stressittömämpi olo hänellä on, sitä vähemmän tulee Touretten pakkoliikkeitä ja ääniä. :)


Niina tuli suosittelemaan meille ruokaa ja itsestäänselvää oli, että me aikuiset ottaisimme pääruoaksi pippuripihvit, lihansyöjiä kun olemme. ;)
 Ensin piti kuitenkin päättää alkuruoka, lastenkin. 
Pakko myöntää, että koskaan KOSKAAN emme ole olleet koko perhe ravintolassa niin, että kaikki
voisivat ottaa myös alkuruoan. 
Ihan vain koska raha. 



Alkuruoaksi valikoitui muunmuassa Korvasienikeittoa ja 
Savumuikku Skågenia..
VOI TAIVAS. 
Uskomattoman hyvää.



Mutta kun päästiin pääruokaan, Tammisen luomurotukarjasta valmistettuun Pippuripihviin, niin valehtelematta, meinasi tulla itku. 



Niin mureaa ja hyvää lihaa ei olla maistettu koskaan, vaikka monta pippuripihviä onkin tullut elämän aikana syötyä.

Lasten lautasilta löytyi mm. Pulled Pork-burgeria, Lehtipihvejä ja Kanakoreja.
Voi vaan suositella, kaikkea!!


Jälkiruoaksi meille tuotiin iso tarjotin, josta löytyi kaikkea mahdollista hyvää. 


JP tosin sai vähän erilaisen jälkiruoan...


...toisen pippuripihvin!! :D



Yhdentoista aikaan Klippan lähti viemään meitä taas Kotkaan ja pienen suunnistamisen jälkeen löysimme kävellen Seurahuoneelle. Siellä oli meille varattuna kaksi huonetta, joista löytyi virvokkeita, hedelmiä ja suklaata. 
Muutenkin saimme hotellissa hyvää palvelua, joka välissä. :)

---

Hyvin nukutun yön jälkeen oli ihanaa päästä aamiaiselle valmiiseen pöytään. Taas siis syömään! 
Hotellissa tuntui olevan paljon porukkaa, mutta tälle jättiperheelle löytyi onneksi kuitenkin yhteinen pöytä. 



Keli oli surkea; harmaata ja vettä satoi, mutta emme antaneet sen häiritä, vaan tilasimme taksin ja lähdimme Maretariumiin. Varmasti Kotka(kin) olisi enemmän edukseen kauniina aurinkoisena päivänä, mutta kun kerta Suomessa ollaan, niin vesisateeseen on paras varautua. 

Akvaariotalo Maretariumissa pääsee tutustumaan suomalaiseen vesiluontoon.


Maretariumissa sai pukeutua erilaisiin naamiaisasuihin. :)


Hieno paikka!

---

Maretariumista oli tarkoitus jatkaa Merikeskus Vellamoon. 
Vettä satoi aivan kaatamalla ja juuri kun olin tilaamassa taas tilataksia, tuli meille ennestään tuntematon mies sanomaan, että pääsemme hänen kyydillä minne ikinä olemmekaan menossa. Hetken hämmästelyn jälkeen kävi ilmi, että juuri hänen taksillaan olimme tulleet edellisenä päivänä Kotkaan. 
Sattumalta osuimme samaan aikaan samaan paikkaan. 
Kiitos Antti Jyrkilä vielä kerran!


Pääsimme siis kuivina Vellamoon.
JP:n olo oli tässä vaiheessa jo vähän tukala, niin paljon oli jo tullut seisomista ja kävelyä, joita kaularangan ongelmat vaikeuttavat. Mutta sitkeästi me aloitimme yhdessä kierroksen.




"Merikeskus Vellamon museot kertovat meren ja kotiseudun tarinoita. Yhdellä pääsylipulla pääset tutustumaan niin Suomen merimuseon kuin Kymenlaakson museonkin näyttelyihin. Voit kokea historiaa monin tavoin: kuuntele, katsele, haistele, tunnustele, leiki ja pelaa. Nähtävää ja tehtävää on kaikenikäisille vaikka koko päiväksi."








Vellamo oli kyllä upea, ei voi muuta sanoa. 
Mielettömästi nähtävää ja koettavaa. 
Itse pidän museoista, joissa lapset saavat koskea esineisiin. On huomattavasti helpompaa (ja ei-niin-hermoja-raastavaa), kun ei tarvitse koko ajan kieltää että älä koske, varo ettei se mene rikki, voi jukolauta enkö mä just sanonut että älä koske...

Tuolla saisi kulumaan vaikka parikin päivää. Kaikkea oli niin paljon!

Vellamoa voi suositella myös siksi, että pääsylippujen hinnat näyttävät olevan yllättävänkin edullisia. Aikuiset vain 10e ja alle 18-vuotiaat sekä sotaveteraanit ja lotat avustajineen maksutta. Mahtavaa!
Menkää ihmeessä tutustumaan. :)

---

Illan koittaessa matkasimme taas taksilla Sapokkaan ja Klippanilla Varissaareen. 
Merellä kävi aikamoinen myräkkä (tai siltä se ainakin näin maakravusta tuntui) ja auringon pilkahdustakaan ei näkynyt. 
Mutta taaskaan se ei haitannut, koska Varissaaressa meitä odotti lämmin saunalautta ja kylmät juotavat.  ;)


Kylmiä juomia kylmempää oli ainoastaan jäätävältä tuntunut merivesi, mutta pakkohan sinne oli pulahtaa. :D

Saunomisen jälkeen meille oli varattu ihana pieni mökki, jonne oli katettu illallinen.










Kaikilla suussasulavilla herkuilla meitä taas hemmoteltiin! 
Kyllä Vaakussa vaan osataan. 


Ihana ilta. Kuinka sanoinkuvaamattoman hyvältä tuntuu nähdä oma rakkaansa rentoutuneena vieraassa ympäristössä. Se ei todellakaan ole meillä mikään itsestäänselvyys. 

---

Seuraavana päivänä meillä oli ohjelmassa suppailua, saarikierrosta ja tietysti syömistä. 
Neurokirurgi kielsi suppailun JP:ltä, mutta me muut tietysti kokeilimme. 
Hauska kokemus. Tuommoinen voisi olla kiva lelu itselläkin. 






Kaunis Varissaari.



Hetki saariston lapsena.



Sunnuntaina meidän oli "pakko" maistaa Entrecote-annos. Slurps.



...ja Niina toi tietysti JP:lle taas tutun jälkkärin. ;) 



Olisihan tuolla viettänyt vielä pari päivää, varsinkin kun aurinko vihdoinkin alkoi hellimään. 
Mutta työt ja koulut kutsuivat. 
Niinpä sanoimme haikeina heipat ja vielä kerran matkasimme Klippanilla Sapokkaan, jossa taksi odotti. 
Kotimatka alkoi.


Meillä oli aivan huikea loma. En enää keksi adjektiiveja millä tuota viikonloppua kehuisin. 
Nautimme kaikesta, täysillä, koko ajan!

Mutta. Toureetikon vaimona olen onnellisin siitä, kuinka rentoutunut JP oli koko viikonlopun. Olemme, tähän asti, olleet niitä mökki-ihmisiä, jotka eivät juuri viihdy ihmisten ilmoilla. 
Mutta tämän kokemuksen jälkeen sekin on helpompaa. 
Lähteä ulos.
Kuulostaa hullulta, mutta niin se vain on.
Kotkassa tunsimme olomme koko ajan tervetulleiksi, se varmasti auttoi valtavasti. 
Yhtään kummaksunutta saati halveksivaa katsetta en huomannut, pikemminkin päin vastoin, ihmiset tulivat ystävällisesti juttelemaan. :)



Varmasti palaamme Kotkaan ja Varissaareen ensi kesänä. :)

















































Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOI…

Heippahei.

Mä kuulkaas ajattelin ryhdistäytyä tämän blogin kanssa. Ihan vaikka vaan senkin takia, että tiedän mm. somettomien sukulaisten täällä vierailevan ja onhan se nyt tylsää, kun ei mitään uutta kuulu kuukausiviikkokausiin.
Ollaan myös saatu palautetta, kuinka virkistävää on lukea (tai olisi lukea ;)) tavallisen perheen tavallisesta arjesta. Ilman mitään turhia kiiltokuvia ja filttereitä. Semmoisesta arjesta, mitä meillä suurimmalla osalla suomalaisista on. :)

Eli hei, voin yrittää olla aktiivisempi.
Jokaista uutta juttua en facebookkiin linkkaa, instagramiin ehkä joo..mutta katsotaan. :)

Mitäs meille kuuluu.
Ihan tavallista syyskuuta oikeastaan.
Lasten koulut ovat alkaneet ja ovat hyvässä vauhdissa, JP:n terveys..no...vaihtelee, siitä tarkemmin toisessa postauksessa.
Ja mulla töitä riittää hoitolasten kanssa, ihania minejä ovat.

En muuten tiedä mistä johtuu, mutta mä olen melkein odottanut, että nämä syyskuun aurinkoiset päivät vähenisivät ja tulisi kunnon syksy?! Eihän siinä ole mitään j…