maanantai 10. syyskuuta 2018

Tule syksy kultainen

Miten voi olla melkein huono omatunto siitä, että toivoo pimeyttä, sadetta ja sitä, että ulos pitää pistää jotain muutakin päällensä, kuin varvassandaalit ja aurinkorasvaa (no okei, palamisen pelkoa ei ole ollut enää hetkeen) ?
Viikonloppunakin oli lämmin kuin mikä ja minä laitoin sisällä verhoja kiinni ja kynttilöitä palamaan. 
Neuloin villasukkaa sohvan mutkassa ja hörpin kaakaota...  



Ei siinä, mennyt kesä oli ihana ja upea, mutta kun on tämmöinen neljän-vuodenajan-ihminen, niin kyllä mä rehellisesti sanottuna kaipaan jo syksyä.
Tai oikeastaan, minusta on aina parasta se vaihe, kun vuodenaika vaihtuu toiseen;
talvi kevääseen, kevät kesään, kesä syksyyn ja syksy talveen. 
Muutos ja uuden alku, se on virkistävää ja inspiroivaa ja voi vaan toivoa, että myös tulevat sukupolvet saavat nauttia neljästä, selkeästä, vuodenajasta. 



Syksykin voi toki olla kamala, jos se kestää syyskuusta huhtikuulle. 
Siitä on leikki kaukana. :D 

Mutta tässä vaiheessa vuotta on sydän ja mieli vielä toivoa täynnä, että seuraavat pari kuukautta olisivat täynnä kauniita, kuulaita, kirkkaita päiviä. 
Luonto loistaisi upeissa ruskan väreissä ja metsät pullistelisivat puolukoita ja sieniä.  
Lasten syysloma, Pyhäinpäivä ja Isänpäivä saataisiin viettää kauniissa säässä, marraskuussa alkaisi pakkaset ja yhtenä kauniina aamuna olisi satanut ensilumi. 
Ja siitä sitten mentäisiin kohti talven juhlia, Itsenäisyyspäivää, joulua ja uutta vuotta.....

Ai että. Ah. 
 
Tiedättekö, semmoinen vuodenkierto ja tunnelma, kuin on vanhanaikaisissa Aapisissa? Semmoinen, kuin on ollut ennenvanhaan aina. 

Tai ainakin siltä se tuntuu. ;) 
 

Kuva: Lasten Oma Aapinen

 



                                 

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

No tervehdys

Instagramin puolella pohdin, että olisikohan tälle meidän blogille vielä käyttöä. 
FB-sivua(kaan) ei olla päivitetty aikoihin, mutta vähän mua houkuttelisi aloittaa ihan oikea bloggaaminen.
Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja tällä hetkellä kaipaan jotain harrastusta, omaa juttua. 
Täytyy siis kokeilla, josko se olisi sitten vaikka tämä. :)

--

Yhteinen iltatähtemme täytti kaksi viikkoa sitten yhden vuoden. 
 Meillä ei siis enää ole vauvaa!! NYYH!!
Toisaalta, elämme ihanaa aikaa, kun poika oppii koko ajan kaikkea uutta. 
Ja kun isommat lapset ovat jo niin isoja, ehtii tähän taaperoon 
(JP ei jostain syystä voi sietää tuota sanaa. :D) 
ja hänen karttuviin taitoihinsa keskittyä ihan erilailla. 
Isommista lapsista on myös ihan valtava apu kotitöissä ja tämän pienimmän kanssa.

Minä olisin luullut, että tällä iällä vauvavuosi olisi äidille henkisesti raskas.
Mutta ehei, elämänkokemus ja tietenkin se, että hän on jo minun neljäs lapseni, ovat tehneet kuluneesta vuodesta helpon. Tiedän mitä teen, eikä itse vauvan "hoitaminen" ole mitenkään kuluttavaa. 

Mutta kroppa. 
Se fyysinen osuus. 
Tsiisus.
Sanotaanko näin, että sen kyllä huomaa, että ekalla kerralla se oli 22 vuotias, nyt melkein 40 vuotias.
Että jos jollakulla on vinkata hyvää osteopaattia tai ihan mitä tahansa paattia, niin kitooos, saa laittaa viestiä. :D



Tuo rakas pörröpää on hurmannut meidät kaikki! 
Ja mikä suloisinta (ja myös murentavinta) tyyppi tietää sen itsekin. :D

Ei ehkä ole pelkästään hyvä juttu tulevien vuosien kannalta, 
että poika saa koko ajan jonkun perheenjäsenen ihailevan ja jakamattoman huomion. 
Saatetaan olla pulassa vielä jossain vaiheessa. ;)

JP:n tilanne sairauksiensa kanssa on tällä hetkellä ihan, noh, ok. 
Paniikkihäiriö on paljon paremmassa vaiheessa kuin reilu vuosi sitten, mutta edelleenkään JP ei ole esim. työkuntoinen. 
Hän ei pysty esimerkiksi ajamaan autoa yksin. 
Mutta eipä siinä, mä onneksi pidän ajamisesta ja meillä on yhdeksän hengen minibussi, mihin mahtuu koko sakki. 
Yksi kuski siis riittää. 

Tourette-oireet vaihtelevat päivittäin. 
Välillä on rauhallisempia hetkiä, välillä ei todellakaan. :/
Pitää niihin palata ihan jossain omassa postauksessa. 

 Mutta niin kauan kuin hänellä riittää huumorintajua, kaikki on lähestulkoon hyvin. 
Esim tässä, ei siihen tarvita kuin yksi uimalakki... :D :D

..

Tällä hetkellä olemme kesälomalla koko porukka. 
Mitään sen kummallisempia suunnitelmia ei ole, onneksi. 
Me emme kaipaa menoja tai tapahtumia, oma rauha riittää.
Minä vähän suunnittelin reissua Itä-Suomeen, mutta saa nyt nähdä, kestääkö meidän kummankaan kroppa tuntikausien autossa istumista ja kestääkö tuon nuoren miehen kärsivällisyys turva-istuimessa. Epäilen. :D


--


Mutta niin. 
Katsotaan, saako tämä kirjoitus-innostus tuulta siipiensä alle ja päivittyykö tämä sivu useammin kuin kerran vuodessa. :D 
En tiedä osaankokaan tehdä tarpeeksi kiinnostavia juttuja, mutta nääh...lukee kuka lukee.

Kuvatkaan eivät varmasti tule olemaan lähelläkään niitä hienoja kuvia, mitä näkee toisten blogeissa. 
Mutta toisaalta, se voisi ehkä olla just se viehätys tässä meidän blogissa:
koska mikään ei ole siloiteltua muutenkaan, miksi kuvatkaan olisi. :D 

Mutta hei, palataan. 
Ihanaa uutta alkavaa viikkoa kaikille. 
Mä meen nyt instaan ( @vhmrs ) ja pääseen ekaa kertaa kirjoittamaan sinne että 
UUSI BLOGIPOSTAUS, LINKKI BIOSSA!! WUHUU!! :D

-Pirtsu

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Moi!



Talvi oli hankala, erityisesti JP:llä. Lääkekokeilut ahdistukseen ja paniikkihäiriöön veivät miehen niin huonoon kuntoon, että näin jälkeenpäin voi miettiä, olisiko lyhyt sairaalajakso ollut sittenkin ihan hyvä vaihtoehto.
Mutta jotenkin ihmeessä niistä lääkkeiden alkuoireista selvittiin ja nyt ne hyvät vaikutukset, joita haettiin, alkavat näkyä.
Se huono puoli niissä on, että touretten oireet ovat pahentuneet merkittävästi.
Mutta touretten kanssa on kuulemma helpompi elää, kuin jatkuvan ahdistuksen.
Myös JP:n kaularankaa operoitiin muutama viikko sitten, kolmannen kerran vuoden sisään. Jospa sekin ruljanssi alkaisi pikkuhiljaa olla ohi ja kuntoutuminen saisi kunnolla alkaa.

Mutta niin, jonkun verran ollaan siis käyty ihmistenkin ilmoilla. Ulkona syömässä, kaupassa, lasten koulussa, lenkillä jne.
Viimeksi tällä viikolla JP oli kokemusasiantuntijana eräässä koulutustilaisuudessa. Noina hetkinä ei voi olla muuta kuin ihan järjettömän ylpeä hänestä! Että vaikka kuinka vaikeita hetkiä onkin ollut, alkaa elämä ehkä sittenkin hymyilemään.

Ja hymyileehän se, meillä nimittäin alkaa viikot vähenemään ensimmäisen yhteisen lapsen, meidän perheen iltatähden, laskettuun aikaan. ;)


torstai 15. syyskuuta 2016

Heippahei.

Mä kuulkaas ajattelin ryhdistäytyä tämän blogin kanssa. Ihan vaikka vaan senkin takia, että tiedän mm. somettomien sukulaisten täällä vierailevan ja onhan se nyt tylsää, kun ei mitään uutta kuulu kuukausiviikkokausiin.
Ollaan myös saatu palautetta, kuinka virkistävää on lukea (tai olisi lukea ;)) tavallisen perheen tavallisesta arjesta. Ilman mitään turhia kiiltokuvia ja filttereitä. Semmoisesta arjesta, mitä meillä suurimmalla osalla suomalaisista on. :)

Eli hei, voin yrittää olla aktiivisempi.
Jokaista uutta juttua en facebookkiin linkkaa, instagramiin ehkä joo..mutta katsotaan. :)

Mitäs meille kuuluu.
Ihan tavallista syyskuuta oikeastaan.
Lasten koulut ovat alkaneet ja ovat hyvässä vauhdissa, JP:n terveys..no...vaihtelee, siitä tarkemmin toisessa postauksessa.
Ja mulla töitä riittää hoitolasten kanssa, ihania minejä ovat.

En muuten tiedä mistä johtuu, mutta mä olen melkein odottanut, että nämä syyskuun aurinkoiset päivät vähenisivät ja tulisi kunnon syksy?! Eihän siinä ole mitään järkeä; aurinko on ihana ja lämpö on ihanaa, mutta silti?! Joku kotipesä-vaihe olisi kiva aloittaa. Vaikka sitä pimeää ja ankeaa keliä kyllä varmasti sit taas riittää monta kuukautta, niin silti. :D

Vauhdikastahan tämä meidän arki on, kun omia on tuo 3+3 ja sitten hoitolapset päälle. Ja se että me molemmat aikuiset ollaan kotona ja yhdessä 24/7...sanotaanko näin, että kyllä meidän täytyy rakastaa toisiamme ihan hirveästi, kun ei ainakaan vielä olla tapettu toisiamme. :D Meistä kun kumpikaan ei todellakaan ole mikään maailman helpoin ja taipuisin ihminen...;)

Ei vaan, tämä toimii, tämä on meidän elämää. Eikä meillä ole mitään käsitystä siitä, millaista olisi, jos molemmat kävisimme kodin ulkopuolella töissä. Aamuisin pitäisi ehtiä tarhaan/eskariin/kouluun/töihin ja illalla tulla kotiin, jossa koululaiset olisivat pistäneet kämpän hyrskynmyrskyn ja nälkäisinä vaatisivat ruokaa HETI.
Hui! Me oltaisiin aina aamuisin myöhässä ja aina iltapäivisin väsyneitä ja kiukkuisia (ollaan toki nytkin usein). Ei tulisi mitään!
Eli vaikka joskus tämä elo tuntuu sirkukselta, niin loppujen lopuksi kaikki on hyvin just näin. :)
Peukku teille, jotka klaaraatte kaiken; päiväkodit, työmatkat, työt ja kodin.

Tänä vuonna meidän perhe muuten pitää yhteisen syysloman!? Jes! Näin yrittäjänä en ole koskaan raaskinut sitä pitää, ja joka vuosi lapset ovat narisseet kuinka "se ja se perhe lähtee laivalle/kylpylään/Teneriffalle ja meidän perhe ei koskaan tee mitään kun sä aina vaan teet töitä. Kellään muulla ei varmana ole näin tylsää syyslomaa!!"

No mutta tänä vuonna meilläkin on ihan oikea loma ja kokonaisen viikon kestävä. Haimme viime talvena Solariksen tuettua perhelomaa ja jeee saimme sen! Ehdin jo unohtaa koko jutun, kunnes saimme elokuun alussa sähköpostia, että meidän jättiperhe pääsee kokonaisuudessan kylpylään viideksi vuorokaudeksi.
Täyshoidolla. Omavastuu oli yhteensä vain 240€?!?Meillä ei ikinä olisi varaa tuohon muuten!! Suomessa lomailu kun ei ole ilmaista.
On niin ihanaa kun on jotain mitä odottaa.
Varsinkin kun lokakuun loppuun mennessä olen minäkin varmasti kurkkuani myöten täynnä pimeyttä, kuraa ja miksi sitä aurinkoakaan ei näy ikinä....;)

--

No mutta hei, hyvää alkavaa viikonloppua kaikille. Me ollaan kaksi vuorokautta vain me kaksi; koko lapsikatras on toisilla vanhemmillaan. Se on se meidän henkireikä, se millä taas jaksaa pyörittää suurperheen arkea.
Mitään sen kummallisempaa ei ole tiedossa, sitä mitä aina ennenkin; löhöilyä, halimista, saunomista, hyvää ruokaa ja metsäterapiaa; rakastamme olla metsässä! JP kyttää elukoita, minä marjoja. :D Ja kuinka ihanaa on istuskella nuotiolla (luvan kanssa tehdyllä siis) ja hörppiä pannukahvia tai paistaa makkaraa.
Mieli ja sielu todellakin lepää.

Ja niin, alkaahan se Liigakin tänään. Voi sitä remmakkaa taas, kun Tappara pelaa. :D Olivat sitten voitolla tai häviöllä, JP ei ole rauhassa ja hiljaa. Ei koskaan! :D
Mä taas ajattelin ruveta seuraamaan Vain Elämään uutta kautta. Viimeksi en katsonut yhtäkään jaksoa, se sitä edellinen kausi oli niin "tyhjentävä"...nimimerkillä "rakastan Veskua, Samulia ja Paula Vesalakin on järjettömän huikea". :D Muutenkaan en katso telkkaria juuri koskaan, mutta jos tästä nyt ottaisi itselleen edes yhden sarjan mitä seurata. :)

Mutta takas metsään; toissa viikonlopun saalis oli 50l puolukkaa, niillä kuvilla täytin meidän Instagramin. :D
Ja kotona sit pakkasen.
Mutta niitä on niiiiiin paljon! Terveellisiä, hyviä ja ilmaisia. Pakko varmaan tänäkin viikonloppuna noukkia muutama. ;)



Menkää siis metsään!

Palataan. <3

-Pirtsu



sunnuntai 28. elokuuta 2016

Loma Kotkassa elokuussa 2016

Me olemme mökki-ihmisiä. Ja järvi-ihmisiä.
Emme ollenkaan hotelli tai meri-ihmisiä.

Tai niin me ainakin vielä pari viikkoa sitten luulimme. 
Kun Jyrkilän Liikenteen taksi kurvasi elokuisena perjantai-iltapäivänä kotipihaamme ja ihana kuski Anna-Leena kantoi kassit auton perään, alkoi reissu, joka aikas pian muutti mielipiteemme; valkoiset lakanat ja valmiiksi katettu aamiainen - eiiiiii sittenkään kovin huono vaihtoehto, aina silloin tällöin. ;)

Viime talvena kotkalaisen Ravintola Vaakun yrittäjä Niina Utter otti meihin yhteyttä. 
Hän kutsui meidän koko perheen viettämään kesäistä viikonloppua merikaupunki Kotkaan. 
Meidän ei tarvitsisi kuin saapua paikalle, he hoitaisivat loput. 
Se tuntui sen verran uskomattomalta, että ihan heti emme uskaltaneet uskoa, saati sanoa lapsille mitään. Pelkäsimme, että jos juttu ei jostain syystä toteudukkaan, he pettyisivät. 

Mutta totta se sitten oli ja niin vain huomasimme istuvamme siinä äsken mainitussa taksissa matkalla Kotkaan. 
Jo pelkästään se tuntui ylelliseltä. 
Tämmöinen kahdeksan hengen perhe ei ihan joka päivä matkusta taksilla. 
Ei ainakaan kolmea tuntia yhteen suuntaan. :D

---

Matka sujui yllättävänkin rattoisasti.  
(Tai siis ainakin Pirtsulla sujui rattoisasti, etupenkillä. 
JP oli koko mukulalauman kanssa takana. :D)
Oli jännää, kun ei tiennyt mitä odottaa!

Tiesimme sen, että seitsemältä Ravintola Vaakussa meitä odotettaisiin, joten Kotkaan päästyämme heitimme äkkiä tavarat Sokos Hotel Seurahuoneen luggage roomiin ja jatkoimme matkaa suoraan Sapokan satamaan. Sieltä nousimme Vaakun omaan lauttaan Klippaniin ja noin kymmenen minuutin merimatka Itäisellä Suomenlahdella alkoi. 









Vaakussa meitä odotettiin shampanjan kanssa, lapsillekin oli omat hienot drinksut.  
Viimeistään tässä  vaiheessa tuli lopullisesti fiilis, että todellako meitä varten tämä kaikki...
Ensimmäinen ajatus itse ravintolasta oli, että wau mitkä näköalat; kaunis, aurinkoinen loppukesän ilta, merta joka puolella. 

Ravintolassa oli paljon asiakkaita, mutta silti siellä vallitsi mukavan seesteinen tunnelma. 
JP:n oli yllättävänkin helppo olla. Vaikka oli paljon ihmisiä, niin paniikki/ahdistuskohtauksesta ei ollut tietoakaan. 
Ehkä iloinen puheensorina auttoi, kukaan ei kuullut (tai ainakaan näyttänyt sitä) JP:n höpinöitä. 
Ja mitä rauhallisempi ja stressittömämpi olo hänellä on, sitä vähemmän tulee Touretten pakkoliikkeitä ja ääniä. :)


Niina tuli suosittelemaan meille ruokaa ja itsestäänselvää oli, että me aikuiset ottaisimme pääruoaksi pippuripihvit, lihansyöjiä kun olemme. ;)
 Ensin piti kuitenkin päättää alkuruoka, lastenkin. 
Pakko myöntää, että koskaan KOSKAAN emme ole olleet koko perhe ravintolassa niin, että kaikki
voisivat ottaa myös alkuruoan. 
Ihan vain koska raha. 



Alkuruoaksi valikoitui muunmuassa Korvasienikeittoa ja 
Savumuikku Skågenia..
VOI TAIVAS. 
Uskomattoman hyvää.



Mutta kun päästiin pääruokaan, Tammisen luomurotukarjasta valmistettuun Pippuripihviin, niin valehtelematta, meinasi tulla itku. 



Niin mureaa ja hyvää lihaa ei olla maistettu koskaan, vaikka monta pippuripihviä onkin tullut elämän aikana syötyä.

Lasten lautasilta löytyi mm. Pulled Pork-burgeria, Lehtipihvejä ja Kanakoreja.
Voi vaan suositella, kaikkea!!


Jälkiruoaksi meille tuotiin iso tarjotin, josta löytyi kaikkea mahdollista hyvää. 


JP tosin sai vähän erilaisen jälkiruoan...


...toisen pippuripihvin!! :D



Yhdentoista aikaan Klippan lähti viemään meitä taas Kotkaan ja pienen suunnistamisen jälkeen löysimme kävellen Seurahuoneelle. Siellä oli meille varattuna kaksi huonetta, joista löytyi virvokkeita, hedelmiä ja suklaata. 
Muutenkin saimme hotellissa hyvää palvelua, joka välissä. :)

---

Hyvin nukutun yön jälkeen oli ihanaa päästä aamiaiselle valmiiseen pöytään. Taas siis syömään! 
Hotellissa tuntui olevan paljon porukkaa, mutta tälle jättiperheelle löytyi onneksi kuitenkin yhteinen pöytä. 



Keli oli surkea; harmaata ja vettä satoi, mutta emme antaneet sen häiritä, vaan tilasimme taksin ja lähdimme Maretariumiin. Varmasti Kotka(kin) olisi enemmän edukseen kauniina aurinkoisena päivänä, mutta kun kerta Suomessa ollaan, niin vesisateeseen on paras varautua. 

Akvaariotalo Maretariumissa pääsee tutustumaan suomalaiseen vesiluontoon.


Maretariumissa sai pukeutua erilaisiin naamiaisasuihin. :)


Hieno paikka!

---

Maretariumista oli tarkoitus jatkaa Merikeskus Vellamoon. 
Vettä satoi aivan kaatamalla ja juuri kun olin tilaamassa taas tilataksia, tuli meille ennestään tuntematon mies sanomaan, että pääsemme hänen kyydillä minne ikinä olemmekaan menossa. Hetken hämmästelyn jälkeen kävi ilmi, että juuri hänen taksillaan olimme tulleet edellisenä päivänä Kotkaan. 
Sattumalta osuimme samaan aikaan samaan paikkaan. 
Kiitos Antti Jyrkilä vielä kerran!


Pääsimme siis kuivina Vellamoon.
JP:n olo oli tässä vaiheessa jo vähän tukala, niin paljon oli jo tullut seisomista ja kävelyä, joita kaularangan ongelmat vaikeuttavat. Mutta sitkeästi me aloitimme yhdessä kierroksen.




"Merikeskus Vellamon museot kertovat meren ja kotiseudun tarinoita. Yhdellä pääsylipulla pääset tutustumaan niin Suomen merimuseon kuin Kymenlaakson museonkin näyttelyihin. Voit kokea historiaa monin tavoin: kuuntele, katsele, haistele, tunnustele, leiki ja pelaa. Nähtävää ja tehtävää on kaikenikäisille vaikka koko päiväksi."








Vellamo oli kyllä upea, ei voi muuta sanoa. 
Mielettömästi nähtävää ja koettavaa. 
Itse pidän museoista, joissa lapset saavat koskea esineisiin. On huomattavasti helpompaa (ja ei-niin-hermoja-raastavaa), kun ei tarvitse koko ajan kieltää että älä koske, varo ettei se mene rikki, voi jukolauta enkö mä just sanonut että älä koske...

Tuolla saisi kulumaan vaikka parikin päivää. Kaikkea oli niin paljon!

Vellamoa voi suositella myös siksi, että pääsylippujen hinnat näyttävät olevan yllättävänkin edullisia. Aikuiset vain 10e ja alle 18-vuotiaat sekä sotaveteraanit ja lotat avustajineen maksutta. Mahtavaa!
Menkää ihmeessä tutustumaan. :)

---

Illan koittaessa matkasimme taas taksilla Sapokkaan ja Klippanilla Varissaareen. 
Merellä kävi aikamoinen myräkkä (tai siltä se ainakin näin maakravusta tuntui) ja auringon pilkahdustakaan ei näkynyt. 
Mutta taaskaan se ei haitannut, koska Varissaaressa meitä odotti lämmin saunalautta ja kylmät juotavat.  ;)


Kylmiä juomia kylmempää oli ainoastaan jäätävältä tuntunut merivesi, mutta pakkohan sinne oli pulahtaa. :D

Saunomisen jälkeen meille oli varattu ihana pieni mökki, jonne oli katettu illallinen.










Kaikilla suussasulavilla herkuilla meitä taas hemmoteltiin! 
Kyllä Vaakussa vaan osataan. 


Ihana ilta. Kuinka sanoinkuvaamattoman hyvältä tuntuu nähdä oma rakkaansa rentoutuneena vieraassa ympäristössä. Se ei todellakaan ole meillä mikään itsestäänselvyys. 

---

Seuraavana päivänä meillä oli ohjelmassa suppailua, saarikierrosta ja tietysti syömistä. 
Neurokirurgi kielsi suppailun JP:ltä, mutta me muut tietysti kokeilimme. 
Hauska kokemus. Tuommoinen voisi olla kiva lelu itselläkin. 






Kaunis Varissaari.



Hetki saariston lapsena.



Sunnuntaina meidän oli "pakko" maistaa Entrecote-annos. Slurps.



...ja Niina toi tietysti JP:lle taas tutun jälkkärin. ;) 



Olisihan tuolla viettänyt vielä pari päivää, varsinkin kun aurinko vihdoinkin alkoi hellimään. 
Mutta työt ja koulut kutsuivat. 
Niinpä sanoimme haikeina heipat ja vielä kerran matkasimme Klippanilla Sapokkaan, jossa taksi odotti. 
Kotimatka alkoi.


Meillä oli aivan huikea loma. En enää keksi adjektiiveja millä tuota viikonloppua kehuisin. 
Nautimme kaikesta, täysillä, koko ajan!

Mutta. Toureetikon vaimona olen onnellisin siitä, kuinka rentoutunut JP oli koko viikonlopun. Olemme, tähän asti, olleet niitä mökki-ihmisiä, jotka eivät juuri viihdy ihmisten ilmoilla. 
Mutta tämän kokemuksen jälkeen sekin on helpompaa. 
Lähteä ulos.
Kuulostaa hullulta, mutta niin se vain on.
Kotkassa tunsimme olomme koko ajan tervetulleiksi, se varmasti auttoi valtavasti. 
Yhtään kummaksunutta saati halveksivaa katsetta en huomannut, pikemminkin päin vastoin, ihmiset tulivat ystävällisesti juttelemaan. :)



Varmasti palaamme Kotkaan ja Varissaareen ensi kesänä. :)

















































torstai 5. toukokuuta 2016

Kun salainen toivomus todeksi muuttui

Reilu pari vuotta sitten, ystävän viiskymppisillä, tapahtui kummia.
Jotain, mikä ehkä osaltaan johti siihen missä olemme nyt.

Olin vessassa puuteroimassa nenääni ja JP jäi yksin juhlasaliin, kymmenien vieraiden ihmisten kanssa. Yritin kiirehtiä pian takaisin, koska tiesin häntä ahdistavan uppo-outojen ihmisten seura.
Ihme, että suostui lähtemään koko juhliin, niin paljon TS häntä ahdisti ja hävetti tuolloinkin.

Siitä ei edes puhuttu.



Matkalla takaisin saliin kuulin naurunremakkaa ja kun pääsin ovelle, näkymä oli tämä:
JP oli koko porukan edessä, kaikkien katseet kääntyneinä häntä kohti. Fläppitaulun ja tussin kanssa hän piti jotain kummallista omaa stand up-showta?!
Tosta noin vaan, kylmiltään, valmistautumatta.
Aiheena hyvä ystävänsä synttärisankari.
Ihmiset nauroivat mahat kippurassa.
WTF? :D
Noh, istuin alas kuuntelemaan ja pakko myöntää, JP oli ihan hiton hyvä!
Silloin heräsi ensi kertaa ajatus siitä, että voisikohan olla mahdollista, että jonain päivänä, hän voisi pitää luentoa ihan oikeasta ja vakavasta aiheesta? Höystettynä toki omalla ääliöhuumorillaan, mutta suostuisikohan se joskus...
En muista, että ajattelinko tuolloin aiheeksi Tourettea, tuskin, mutta jotain. Joku hyvä aihe.
Tiesin, että JP olisi esiintyjänä hyvä, kunhan vain saisi jostain ihmeestä rohkeutta ja hyväksyntää.

Tuona iltana, alkoholilla oli osuutta asiaan. Tietenkin. ;)
Mutta jotain se muutti.


Koska kaksi vuotta myöhemmin, muutama viiikko sitten huhtikuussa, JP asteli (selvinpäin :D)  n.80 psykologian opiskelijan eteen Tampereen Yliopistolla.
Hän kertoi itsestään, Tourettesta, paniikkihäiriöstä, masennuksesta, OCD:sta jne. Opiskelijat esittivät kysymyksiä, JP vastaili.

Enpä osaa tarpeeksi suurin sanoin kuvailla sitä tunnetta, mitä minä vaimona tuolloin tunsin... Terveenkään ihmisen ei olisi helppo puhua kymmenien ihmisten edessä, monelle on vaikeaa jopa esitellä itsensä vieraassa porukassa.
Mutta siinä se nyt oli, mun rohkea rakas, joka oli uskaltanut laittaa itsensä likoon.



Hetki ennen alkua.



Tilaisuus kesti kaksi tuntia.
Aika todellakin loppui kesken.
Tästä me jatkamme ihan varmasti jossain kohtaa.
JP:llä on paljon annettavaa, tiedän sen.
Kukaan ei voi ymmärtää miltä Touretten syndrooma tai esimerkiksi paniikkihäiriö tuntuu, kuin vain toinen vertainen.
En minäkään voi sitä täysin ymmärtää.

Mutta matkaa on vielä.
JP:n omin sanoin, on hullua, että hän pystyy pitämään esitelmää Tourettesta lähes sadan ihmisen edessä, mutta ei puhettakaan yksin maitokauppaan menosta. Silloin kun hän on selkeästi porukan keskipiste, ja kaikki tietävät mistä on kyse, niin silloin kaikki on fine.
Mutta yksin, kauppaan.
No way!

Kummallinen on ihmisen mieli.



Kun olimme tekemässä lähtöä, ehdotin varovaisesti, että mitäs jos käydään ulkona syömässä. (Ei todellakaan käydä usein, koska JP ei siitä nauti).
Mikä tahansa paikka kävisi, saisi valita mieleisensä. Ajattelin, että menee sitten sekin reissu samoilla rauhoittavilla ja hei, kyllä tätä pitää edes vähän juhlistaa. :D


Ja niinhän me mentiin kebabille. :D


Seuraavalla viikolla saimme kymmeniä palautteita tuosta illasta:

"Suurkiitokset!! Kokemusasiantuntijailta oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja lopussa teki mieli nousta seisaalleen taputtamaan. Kerroit hyvin avoimesti ja rohkeasti Tourettesta ja sain luennolta paljon uutta tietoa, joka edelleen poisti virheellisiä ennakkoluuloja. Omien sanojesikin mukaan suurelle yleisölle puhuminen tämänhetkisessä tilanteessasi ei ole helppoa, ja siksi olenkin erityisen kiitollinen tästä mahdollisuudesta, jonka meille soit vierailullasi. Haluaisin vielä kannustaa jatkamaan kokemusasiantuntijana luennointia; vaikuttavaa, koskettavaa ja ehkä tärkeimpänä, tietoa levittävää!"

"JP olet ihan mahtava tyyppi, todella hauska ja sympaattinen! Iso kiitos rohkeudesta tulla puhumaan näinkin suurelle yleisölle. Kaikki taisivat jopa tulla ajoissa luennolle (tämä harvinaista hehe), mikä osoitti varmasti sen, että kaikki olivat todella kiinnostuneita tapahtumasta. KIITOS ! :)"

"Epäilemättä yksi parhaimmista ja eniten käytännön tietoa antaneista illoista, joita mun opiskelu-uralla on tullut vastaan."



KIITOS TEILLE SINNE YLIOPISTOLLE! <3





Mutta. Toissa viikonloppuna oli toinenkin suuri koitos tälle keväälle.

Mehän olemme aina yhdessä, 24/7. Siksipä minun viikonlopun kestävä reissu Haminaan aiheutti jännitystä viikkotolkulla etukäteen.
Kuinka monet kauppareissutkin ovat jääneet välistä, kun JP ei ole pystynyt olemaan yksin kotona. Siksi ajatus siitä, että olemme erossa perjantai-aamusta sunnuntai-iltaan lievästi sanottuna ahdisti. Molempia.
Mutta niin vain siitäkin selvittiin.
Minä pystyin rentoutumaan Haminassa ja JP, isänsä avulla, selvisi viikonlopusta kotona.

Nämä saattavat kuulostaa naurettavilta asioilta, kebabilla-käymiset ja pari-yötä-erossa-olemiset, mutta meille ne ovat suuria juttuja. Ei missään nimessä itsestäänselvyyksiä.
Kun elämä on monta vuotta ollut "kahlittuna" pieniin ympyröihin, uudet kuviot ja muutokset pelottavat. 
Tuostakin kokemuksesta pitäisi vaan saada revittyä irti kaikki se onnistumisen ja selviämisen mukanaan tuoma tunne. Että kerta tästäkin selvisimme, seuraava kerta on taas vähän helpompi.



Nähdään siis täällä:



Aurinkoista viikkoa kaikille!
Kiitos kaikesta siitä tuesta, jota olette meille antaneet. :)












tiistai 5. huhtikuuta 2016

Hups, ollaan huhtikuussa!

Voi että.
Ihan hetki on kulunut siitä, kun viimeksi tänne olen kirjoittanut.
On HIUKKA pitänyt kiirettä ja voimat/aika olleet vähissä.
Tätäkin kirjoitan puhelimella.
Facebookissa on toki ollut tapahtumia meidän sivulla, mutta tarkoitus ei ole ollut unohtaa tätä blogin puolta kokonaan.
Energia ei vaan yksinkertaisesti ole riittänyt. Ei sitten niin millään.
Meillä on molemmilla ihan tosi rankat kaksi kuukautta takana.
Onneksi nyt ollaan jo keväässä ja auringon valo saa auttaa parantamaan väsyneet mielet.
Nyt koitan muutaman sanasen sanoa...

Tämän kevättalven aikana olemme saaneet mitä halusimmekin; näkyvyyttä Tourettelle ja paniikkihäiriölle.
Miljoonat kiitokset siitä kaikille teille, jotka olette jakaneet meidän juttuja somessa.
Saamme edelleen viikoittain kymmeniä viestejä, joihin yritämme parhaamme mukaan vastata. :)
Kiitos kaikista kauniista sanoista ja tsempeistä, niistä on ollut oikeasti apua. Toivon, että myös me olemme voineet osaltamme auttaa muita.

Samalla kun TS saa näkyvyyttä, olemme joutuneet miettimään minkä verran haluamme sitä itsellemme. Meistä kun kumpikaan ei ole koskaan hinkunut millään lailla "julkisuuteen".
Sillä vaikka olemmekin saaneet tuhansia ja taas tuhansia kannustavia viestejä/kommentteja, niin kyllä ne muutamat ilkeät ja veemäiset silti tuntuvat kurjalta. Siksi sitä miettii tarkkaan mihin kaikkiin juttuihin lähtee mukaan. Ja siksi meidän sivulle saa eston samantien, jos ilkeän kommentin on ainoastaan tarkoitus aiheuttaa pahaa mieltä. JP on saanut sitä ihan riittävästi elämänsä aikana.
Mutta onneksi 99,9% kaikesta palautteesta on positiivista. Yhdessä pystymme muuttamaan asenteita. :)

Kaikkia jänniä juttuja on suunnitteilla, niistä kerron ensi kerralla, sitten kun mulla oikeasti on aikaa ja läppäri edessä.

JP:n tilanne on tällä hetkellä aika hankala, itse asiassa tässä viime päivinä todella hankala. :( Siihen kun yhdistää minun yrittäjyyden (työ kotona) ja kuusi lasta niin ihan aina ei jaksa olla positiivinen.
Toivoa ei silti pidä koskaan menettää.
Kyllä me tästäKIN selvitään.

Ihanaa keväistä viikkoa teille kaikille. Koitan palata asiaan vielä tällä viikolla.


Tule syksy kultainen

Miten voi olla melkein huono omatunto siitä, että toivoo pimeyttä, sadetta ja sitä, että ulos pitää pistää jotain muutakin päällensä, kuin ...