tiistai 20. lokakuuta 2015

Myrskyluodolla

Ei varmasti ole suomalaista, joka ei tunnistaisi Myrskyluodon Maijan sävelmää.
Itsellenikin se on ollut tuttu "aina" ja aiheuttanut kylmiä väreitä, vaikken Maijan ja Jannen tarinaa täysin tuntenutkaan.
En ennen kuin viime keväänä, jolloin ostin tv-sarjan dvd:t.

Kaksi iltaa makasin sängyssä kuulokkeet päässä, läppäri sylissä, ja sukelsin tuntikausiksi 1800-luvulle Ahvenanmaan saaristoon.
Mies hoiti lapset ja kodin iltatouhut, mä en ollut tällä vuosituhannella.

Kuinka se menikään ihon alle!

Se karu ja kova elämä!

Yksinkertaista.
Kaunista.
Sellaista mitä ei tänä päivänä enää ole.
Mies ja nainen tekevät kumpikin kovaa työtä, itseään säästämättä.
Elämä on todella vaikeaa ja raskasta luonnon armoilla.
Ei ole nettiä, blogeja eikä kännyköitä. Ei ilmalämpöpumppuja tai mikroaaltouuneja.
Koskaan ei tiedä, palaako toinen mereltä enää kotiin.
Silti elämää jatketaan, uskotaan ja toivotaan.
Menetetään paljon ja vielä sitäkin enemmän.

Ja silti, kaiken sen keskellä, he rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään. 
Se kosketti, eikä taitoni riitä kuvaamaan sanoin sitä, että kuinka paljon.

Sen jälkeen oli selvää, että kun elokuussa kohtaamme kirkon käytävällä ja kuljemme yhdessä kohti alttaria, urut soittavat Myrskyluodon Maijaa.

---

Meillä myrskyää. Usein. Ja useimmiten se myrsky on minun synnyttämä.
Myönnän.
Minä en ole se nöyrä ja hiljainen Maija, vaikka joskus ehkä haluaisinkin.
Tai en tiedä haluaisinko, mutta ehkä olisi sopivaa olla. Edes joskus.
Osaa se tuo toinenkin kyllä, ei sen puoleen. Ainakin laineita tehdä.
Se on hyvä, koska pelkkää tasaista ja tyyntä en kestäisi koskaan.

Mutta ehkä siksi uskallan nostattaa sen myrskyn, koska tiedän toisen kestävän sen kuin kallio. Sekunnissa voi peilityyni, rauhallinen ja auringosta kimalteleva vesi muuttua mustaksi raivoavaksi kaaokseksi, jossa vaahtopäitä ei säästellä.
Itse Ahtikin painuu piiloon merensä pohjaan. Enkä kyllä ihmettele yhtään.

Ja silti se kallio on siinä ja pysyy. Melkein ärsyttävän vakaana ja rauhallisena.
Vaikkei se meri sitä ihan aina ansaitsisikaan.

---

Arki on tietenkin ihan erilaista tällä vuosituhannella, mutta jotain samaa siinä kumminkin on. Tehdään työtä, välillä on raskasta, kasvatetaan lapsia, sairastutaan, huomisesta ei tiedä.
Oma Janneni ei tällä hetkellä lähde, ei pysty lähtemään mihinkään yksin, minun ei Maijan tavoin tarvitse odottaa, mutta silti aina välillä pelottaa että mitäs jos...

Kun rakastaa paljon, tietää kuinka paljon voi myös menettää. 

Mutta ehkä juuri tieto siitä auttaa muistamaan, kuinka onnellinen tästä hetkestä pitää olla.
Ja että välillä sen merenkin pitää olla, pitää haluta olla, se kallio.


Ja haluaahan se.
Se tahtoo olla.


2 kommenttia:

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Tule syksy kultainen

Miten voi olla melkein huono omatunto siitä, että toivoo pimeyttä, sadetta ja sitä, että ulos pitää pistää jotain muutakin päällensä, kuin ...