lauantai 31. lokakuuta 2015

Terveisiä Taivaaseen


Näin Pyhäinpäivänä sitä aina hiljentyy muistelemaan heitä,
jotka ovat jo tuolla jossain. 
Ikävä on joka vuosi yhtä musertava.
Aivan liian aikaisin päättyneitä elämiä...

Sytytän kynttilät.
Huokaisen.



Dream as if you´ll live forever, LIVE as if you only have today.

Näin lukee meidän olohuoneen seinällä olevassa taulussa.
Voi kun osaisin elää aina ja koko ajan tuon mukaan!
Koskaan kun ei tiedä, onko aikaa paljon vain vähän.
Onneksi ei tiedä, mutta nykyihminen tuntuu unohtavan elämän rajallisuuden.

Joka päivä yritän muistaa olla kiitollinen tästä kaikesta mitä meillä on.
Vaikka paljon on vaikeuksiakin, mutta silti, elämältä kaiken sain. 
En keksi yhtään mitään sellaista, mitä minulta puuttuisi ja mitä tarvitsisin onnelliseen elämään.
Meillä ON kaikki.


Viittaan taas meidän häihin, mutta jossain kohtaa hääiltaa muistan ajatelleeni kuolemaa.
Katselin meidän vieraita, heitä, jotka olivat varanneet kesän viimeisen lauantain vain meitä varten.
Pukeneet kauniit vaatteet päälleen, ajaneet satoja kilometrejä, 
vain meitä varten.
Ja heillä näytti olevan hauskaa.
Näyttivät onnelisilta. Näyttivät onnellisilta myös meidän puolesta.
Naurua ja tanssia.
Katselin meidän kauniita ja terveitä lapsia ja mun rakastavaa miestäni.
Miksi juuri minä? Miksi juuri mulle, on suotu tämä kaikki?
Ja silloin mä ajattelin, että jos kuolisin huomenna, tai vaikka heti,
kuolisin onnellisena.


Tietenkin sitä toivoo, että saisi elää vielä vuosikymmeniä.
Kaikkien rakkaiden kanssa. Terveenä.
Että elämä menisi niin kuin sen kuuluu mennä.
Nyt on nämä ruuhkavuodet tässä.
Lapset kasvavat, jossain kohtaa muuttavat kotoa pois.
Löytäisivät oman paikkansa elämässä ja olisivat onnellisia.
Me oltaisiin edelleen yhtä rakastuneita, meistä tulisi vanhoja yhdessä.
Saataisiin lapsenlapsia.
Eikä kukaan koskaan jättäisi meitä.



Elämäni kamalimpia ja musertavimpia hetkiä oli,
kun juuri yllättäen isänsä menettänyt lapsi kysyi multa,
aikuiselta, joka tietää kaikkeen vastauksen, koska on aikuinen, 
että miksi mun isä kuoli?


Enkä mä tiennyt.

Mulla ei ollut vastausta.

Ei ole edelleenkään.
Ei vaikka eläisin sata vuotta.



Mutta ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan.
Että kun sinä nyt siellä ehkä mahdollisesti valmistaudut Halloween-bileisiin (mikä on tietenkin hyvä juttu, elämässä ei voi koskaan olla liikaa juhlaa),
niin pysähdy ihan hetkeksi.
Sytytä, vaikka vain mieleesi, kynttilä, jollekin jo poisnukkuneelle rakkaalle.
Mitä sanoisit hänelle, jos vielä kerran saisit nähdä?
Vaiko vain halaisit ja olisit ihan hiljaa?
Entä oletko koskaan ajatellut, että oman vuorosi koittaessa, miten sinut muistetaan sen jälkeen?
Annoitko rakkautta?

Ja ehkä vielä tärkeämpää, osasitko ottaa sitä vastaan?



Elämänmakuista Pyhäinpäivää kaikille. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

No tervehdys

Instagramin puolella pohdin, että olisikohan tälle meidän blogille vielä käyttöä.  FB-sivua(kaan) ei olla päivitetty aikoihin, mutta vähä...