torstai 17. joulukuuta 2015

Sivistyneitä sydämiä etsimässä

Mä pidän hyvistä käytöstavoista.

Tavallaan ihan älyttömän typerä lause, koska luulisi, että se olisi kaikille itsestäänselvää.
Ne hyvät tavat.
Mutta ei.
Noup.
Kaikkia ei kiinnosta.
Kaikkia ei huvita.
Kaikki ei koe sitä tarpeelliseksi.

Mun mielestä on kivaa hymyillä ihmisille, kuunnella mitä toisella on sanottavana, katsoa SILMIIN kun jutellaan.
Vaikka ei aina huvittaisi, mutta kyllä nyt sen verran jaksaa tsempata, ettei toiselle tule paha fiilis.
Jos ei siis ole syytä sitä aiheuttaa...;)

Kiitos, ole hyvä, anteeksi.
Kyllä. Niitä sanoja saa vielä tänäkin päivänä käyttää.
Ja ne ei maksa mitään.
Hymykään ei maksa mitään.
Ei. Yhtään. Mitään.

---

JP on helppo tuomita suoralta kädeltä. Hänhän käyttäytyy juuri niin kuin ei saisi.
Äkkiseltään voisi kuvitella, että hänellä ei ole mitään käsitystä hyvistä käytöstavoista.
"Hullu tai kännissä". Jompi kumpi.
Mutta kun otat vähän asiasta selvää, käy ilmi ettei hän ole kumpaakaan.
Monesti (=aina) hölmö ihan tahallaan, juu, mutta se on sitten jo ihan toinen tarina se. :D

---

Sitten on juoruilu.
Meistä varmasti jokainen arvostelee joskus toisia ihmisiä.
Juoruaa, päivittelee ja siunailee. Eikös? ;)
Tuomitsee, ottamatta sen paremmin selvää totuudesta.
Kukaan ei halua myöntää olevansa juoruilija ja arvostelija, mutta nääh, kaikki me ollaan.
Ja voit olla varma, että myös sinun selkäsi takana puhutaan.
Varsinkin juuri se tyyppi, joka tietää kertoa sinulle aina kaikki mehevimmät juorut.
Miksipä siis juuri sinä säästyisit hänen viiltäviltä analyyseiltään? ;)

Tästä mä itse yritän opetella pois.
Niin kauan kuin minä tai sinä, ei olla kuljettu päivääkään kenenkään toisen saappaissa, ei pitäisi olla varaa arvostella ketään.
Ennemmin pitäisi kysyä että mitä sulle kuuluu? Voinko mä auttaa jotenkin?
Pitäisi katsoa niihin silmiin. Antaa ihmiselle mahdollisuus.

Se miksi aloin kirjoittamaan juuri tätä juttua, on se, että mua on alkanut viime aikoina nyppimään.
Ei juoruaminen oikeastaan, koska ei se aina ole pelkästään pahasta, vaan se että jotkut ihmiset pitävät itseään parempina kuin muut.
AINA.
Se on ärsyttävää.
Noloa!
Noloa siis sille, joka luulee olevansa jotenkin ylempänä toisia.
Jolla ei ole niitä käytöstapoja.
Joka katsoo nenänvarttaan pitkin muita. *Puistatus.*
Sen kyllä hei huomaa! Kun silmät vaeltavat päästä varpaisiin ja kasvoille leviää itsekäs hymy.
Tai pahempaa; ilmekään ei värähdä.
Tervehtiminenkin saattaa "unohtua". Voi sitä myötähäpeän määrää!
Mitkään maailman rahat, nimet, tittelit, koulutukset, materia, seurapiirit tai muut, ei tee sinusta parempaa kuin joku toinen!
Kukaan ei voi päättää esimerkiksi sitä, että mihin perheeseen syntyy.
Kukaan ei voi päättää, syntyykö aivovamman kanssa vai ilman.

Ensinnäkin.
Elämä ei aina mene niin kuin on kuvitellut ala-asteella "mikä minusta tulee isona"-esseessä.
Kenenkään vihkossa ei lue että "minusta tulee isona rantojenmies, joka viettää päivänsä S-marketin tuulikaapissa, likaisena, rähjäisenä, joko kännissä tai krapulassa, muiden ihmisten halveksivien katseiden alla. Tai ehkä pahempaa, kukaan ei siinä vaiheessa enää edes katso päin..."
Ei meistä kukaan suunnittele elämäänsä niin!!

Voi myös olla, että jonkun vanhemmat ovat saattaneet tehdä virheitä, tahallaan tai tahtomattaan,
jotka sitten vaikuttavat myös lasten elämään? Lastenko kuuluu kantaa häpeää aina ja ikuisesti? Olla aina "merkittyjä"?
Tai ehkä olet ajautunut jossakin elämäsi vaiheessa aivan vääränlaiseen parisuhteeseen, josta selviäminen vie voimat? Kyvyn hoitaa työtään, lapsiaan, itseään?
Ja sen jälkeen oletkin sitten vapaata riistaa halveksunnalle.
Jokainen tekee virheitä, niistä joko oppii tai ei opi.
Mutta ei se aina ole myöskään ihan noin yksinkertaista.
Jokaisella on oma tarinansa ja taustansa.

Toisekseen.
Mä en ainakaan tunne ketään, jolla olisi kaikkea:
Rakkautta, aikaa, vapautta, rahaa, mainetta, terveyttä.
Huippukoulutus ja huipputyö.
Terve sielu.
Sivistynyt sydän.
Ja että tämä ihminen olisi kaiken lisäksi vielä sellainen, josta puhuttaisiin pelkästään hyvää selän takana.
Tässä tullaan juuri siihen kohtaan, mikä mua siis on nyppinyt:
Sulla voi olla ja sulla saa olla sitä rahaa, nimeä, mainetta, titteleitä, omaisuutta ja niin edelleen.
Sä saat olla siitä ylpeä. Tietenkin.
Mutta.
Jos se sydämensivistys puuttuu... 
Surullista.
Mielummin niin, että sulta puuttuu noita yllämainittuja juttuja, mutta sä olet hyvä tyyppi.
Sellainen ihminen muistetaan.
Sellaista ihmistä rakastetaan.
Kauneus on katoavaista, terveyskin voi mennä koska vaan, eikä siinä viimeisessä palttoossa ole taskuja...mutta
hyvä ihminen on aina hyvä ihminen.
Ihan sama juttu, jos joku on ulkonäöltään ihan jäätävän kaunis tai komea, mutta ei hymyile koskaan, niin hei,
se kauneus oli sit siinä. :D

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ihmisten hyvyyttä. Aitoutta.
Sitä että heidän lähellään on helppo olla.
Että jos ja kun mä annan itsestäni paljon, se toinenkin antaa. Ettei kummallakaan ole hyväksikäytetty olo.
Muuten en jaksa tuhlata aikaani.
Olemme paljon puhuneet keskenämme siitä, kuinka negatiiviset ihmiset ympärillä vievät energiaa.
Jos ei kelpaa semmoisena kuin on, niin antaa olla.
Delete.
Onneksi me viihdymme kahdestaankin. :D

Ja toki, tässähän minäkin koko ajan arvostelen ihmisiä, jotka arvostelevat toisia.
Mutta en nosta itseäni tai meitä, kenenkään muun yläpuolelle.
Ainakin parhaani yritän.

---

Joten haastan sinut hymyilemään toiselle.
Olemaan kiinnostunut.
Katsomaan silmiin.
Sanomaan kauniita asioita.
Ja jos se tuntuu vaikealta, kirjoita.
Anna vaikka joululahjaksi itse kirjoitettu kirje, jossa kerrot, miksi kirjeen saaja on sinulle tärkeä?
Me teimme näin elokuussa omissa häissämme: kirjoitimme jokaiselle vieraalle henkilökohtaisen kirjeen, jossa kerroimme mitä juuri hän meille merkitsee.
Se ei ollut helppoa, mutta kannatti.
Niitä oli ihanaa antaa ja vielä upeampaa oli saada palautetta halauksien, hymyjen ja kyynelten kera.

Mutta mitäs jos sanot, että sinulla ei ole ketään kelle kirjoittaa kauniita asioita?

Onpas.

Sinä itse. 

Kokeile. ;)







sunnuntai 29. marraskuuta 2015

"On niin helppoo olla onnellinen"

Tämän jutun alkuperäinen otsikko oli "Kulissia kuplassa" ja sen piti käsitellä parisuhteita, jotka ovat...no, pelkkää kulissia.
Ja niitä on valitettavasti paljon.

Olen muuttanut tätä tekstiä monen monta kertaa, koska en missään nimessä halua loukata ketään.
Ja koska varsinkin sillä ihan alkuperäisellä tekstillä olisin sohaissut sekä ampiaispesään ETTÄ muurahaispesään, niin päätin vähän pehmentää tätä. ;)

Vaikka toisaalta, mitä väliä, nämähän ovat pelkästään mun ajatuksia.
Omien kokemuksien mukanaan tuomia mielipiteitä.
Jos joku haluaa tuhlata oman elämänsä ja onnensa pelkän käytännöllisyyden tai elintason takia, niin hittoakos se mulle kuuluu. Siitä vaan sitten. Jokainen elää kuin haluaa.
Mutta koska monia tuntuu ärsyttävän MEIDÄN onni, niin on ihan pakko lausua pari sanaa...

Onko se ihan oikeasti joltain muulta pois, että me rakastamme toisiamme!?
Se että suomalainen mies pystyy sanomaan julkisesti, että rakastaa vaimoaan, on "oksettavaa ja imelää"? Mä tuon hei ämpärin alle, oksenna, ole hyvä.
Musta on vaan ihanaa, kun saa olla onnellinen toisten onnesta.

On ilmeisesti outoa, jos pariskunta kaikenlisäksi viihtyy keskenään. Kahdestaan.
Me ollaan sit ihan mielellämme outoja.
Ja kyllä me ystävienkin kanssa viihdytään. ;)
En mä sano, että tämä olisi ainoa ja oikea tapa olla onnellinen. Ei tietenkään. Mutta tämä on meille oikea tapa elää ja olla, tätä ainoaa elämää.
Huom. AINOAA.

---

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Kukaan ei voi tuomita toista.
Tämä aihe on vaan mulle kovin tärkeä, koska olen nähnyt niin monta surullista tarinaa..

On väkivaltaa, välinpitämättömyyttä, vieraissa käymistä, tunnekylmyyttä, mustasukkaisuutta, narsismia, työnarkomaniaa, alkoholismia jne.
Asiat eivät koskaan tosin ole täysin mustavalkoisiakaan. Kaikenlaiset tilanteet ovat mahdollisia. Kaikki ei mene aina niin kuin elokuvissa.

"Ei parisuhde, varsinkaan arjen keskellä, voi aina olla ihanaa."
Miksi ihmeessä ei?
Kuka sen määrittelee?
Mä voin kertoa, että se meidän arki ei todellakaan ole helppoa!
Mutta ihanaa se useimmiten on.
Tähän todellakin tarvitaan sitä järjetöntä rakkautta.
Ei tätä laimeammilla fiiliksillä pyöritettäisi.

Toki meidän onni on se, että meillä on joka toinen viikonloppu vapaata. Se on osaltaan varmasti meidän "pelastus".
Emmekä mekään mitään ällösöpöjä olla kaiken aikaa. Hahahah. Kyllä meinaan räiskyy. Ja kuuluu kauas. :D
Mutta vielä kertaakaan ei ole tullut tunnetta, että mä en enää halua elää ton kanssa. 
Jos se fiilis jonain päivänä tulee, niin sit nostetaan kytkintä.
Ei siinä sen kummempaa.


---

Kukaan meistä ei voi tietää, mitä toisten seinien sisällä tapahtuu. Ei kukaan!
Sen kaikista täydellisimmältä näyttävän perheen elämä voi todellisuudessa olla pelkkä saippuakupla.
Poks vaan.
Sinne meni.
Kulisseja on niin kovin helppo pitää pystyssä.
Itsekin olen monta kertaa yllättynyt, kun juuri se kiiltokuva-perhe, jonka elämä näytti ah niin kovin täydelliseltä, eroaa. 
Juuri ne, joista ei olisi ikinä uskonut.
Juuri ne, joille ehkä olit salaa kateellinen.

Toki on surullista, että sitten jos ja kun päädytään eroon, syystä tai toisesta, niin monesti toinen on se, joka on asiaa harkinnut vuosia, ja toinen on se, jolle kaikki tulee yllärinä.
Voiko se oikeasti tulla yllätyksenä?
Missään vaiheessa toinen ei ole sanonut suoraan tai edes vihjannut, että tässä ollaan nyt kuule aika heikoilla jäillä?
Missään vaiheessa et ole ihmetellyt, kun toinen ei enää halaa tai pussaa? Ei puhu? Ei itke riita-tilanteissa? Ei lähetä tekstareita, jotka saavat hymyilemään?
Voiko olla, että et ole vain halunnut nähdä totuutta? 
Ei vaan. Olen kuullut, että tämäKIN on tapahtunut.
Ja vaikka se raadollisesti onkin sanottu, niin on varmasti parempikin päästä sellaisesta ihmisestä eroon. :(

"Saat käydä vaikka vieraissa, kunhan et jätä mua!" 
"Eikö se riitä että mä rakastan?!" Näinkin olen kuullut jonkun joskus sanoneen...
Haloo?? Kuuleeko itsekunnioitus??!? Herranjumala sentään, arvostakaa itseänne! Puolin ja toisin! Jokainen on vastuussa omasta onnestaan!
Ei se riitä että sä rakastat, jos se toinen ei edes pidä susta! :(
Kuulostaako kamalalta? Se ON kamalaa.
Sinäkin ansaitset parempaa.
Eikun siis kultaa. ;)

---

Mun ja JP:n häävalssi oli Neljänsuoran "Täävalssi", jossa lauletaan mm. 
"Tää valssi on tanssittu ennenkin, on luvattu taivaalta tähdet. 
Mutta ennen kuin ruusut on kuivuneet, on huudettu nyt sä lähdet....tää valssi on joskus niin nopea, että loppuu se ennen kuin alkaa...tää valssi on päättynyt kyyneliin, me on molemmat nähty se juttu..."
Niin. Eihän sitä kukaan suunnittele elämäänsä niin että haaaa, minäpä se menen naimisiin, teen lapsia, ostan omakotitalon, kissan ja koiran ja kaksi autoa ja sitten hiphei, eroan.
Ei. Ei se niin mene.
Mutta elämä vaan joskus menee niin, että yhtenä päivänä mikään ei enää tunnukkaan miltään.
Ei niin yhtään miltään.
Ja ennen sitä pitää tehdä jotain. Meinaan siinä vaiheessa, kun ei vielä ärsytä se miten toinen syö murojansa, hengittää tai ylipäätään on.
Missään tapauksessa ei saa luovuttaa liian aikaisin.
Aina voi rakastua uudelleen.
Mutta sen rakkauden-siemenen pitää vielä olla jossain.
MOLEMMILLA.
Jos sitä ei ole, niin sitten ei kannata tuhlata aikaansa.
Joskus saattaa olla niinkin, että sitä rakkautta ei ole koskaan ollutkaan.
Ei edes pienen pientä siementä.

Taas kerran, "tämä elämä ei ole kenraaliharjoitus".

Tietenkin on pareja, joille tämä kaikki on ihan fine. Se kulissi nimittäin.
Kumpainenkin tietää, että ei tässä mitään suuria intohimoja ole, tässähän tämä menee, ollaan omalla tavallaan, omilla tahoillaan ihan melkein-onnellisia ja niin edelleen.
Ehkä omistetaan liikaa, ei ole varaa erota.
Ja näin he elävät elämänsä loppuun asti.
The End.

Mutta älä dissaa niitä, joille rakkaus merkitsee enemmän kuin raha.

---

On yksi asia, mitä erityisesti haluan painottaa tässä kulissi/avioero-asiassa.
Ja se on lapset.
Lapset eivät missään nimessä saa olla ainoa syy, miksi ollaan yhdessä.
Joskus pitää myös uskaltaa erota heidän takiaan.
Koska miettikää nyt; sinnittelette siihen asti, että nuorimmainen lentää pesästä ja SITTEN eroatte?! Jos omat vanhempani olisivat tehneet näin, pitäisin heitä idiootteina. :D
Että tuhlasitte sitten vuosia pitääksenne kulissia yllä, hieno homma. 
Varsinkin, kun lapsenne ovat varmasti huomanneet teidän huonon suhteen jo aikoja sitten.
Ei niitä voi huijata. Trust me.
Itse tajusin jossain kohtaa entisessä elämässä, että hetkinen...tämä on nyt sit se malli, jonka lapsemme saavat parisuhteesta..
Eikä se ollut ollenkaan hyvä malli se. :(
Nyt heillä on onnelliset vanhemmat, omilla tahoillaan, jotka eivät riitele keskenään. :)

Eikä se mielestäni riitä syyksi olla yhdessä, että "no mutta eihän me koskaan riidellä lasten nähden." Just.
PITÄISKÖHÄN kenties riidellä?
Se tunteettomuusko on sitten hyvä asia?
Näkeekö ne lapset anteeksipyyntöjä, suukkoja, haleja, toisiaan kunnioittavia, hassuttelevia, yhdessä nauravia vanhempia?

En mä tiiä. Kai sit on sellaisiakin pareja, jotka tekevät juuri näin; ovat yhdessä lasten takia, eroavat, ja aikuiset lapset ovat onnellisia, että saivat sentää lapsuutensa elää "ehjässä" perheessä?
Kai kaikki on mahdollista.


Tietenkin jokainen lapsi, jossain vaiheessa, toivoo että juuri se oma biologinen äiti ja oma biologinen isä olisivat yhdessä, mutta pidemmän päälle, pitää olla itsekäs!
Mä uskallan väittää, että niin kauan kuin perheen vanhempien keskinäiset välit ovat kunnossa, ja että se on se TÄRKEIN suhde, kun vanhemmat rakastavat toisiaan ÄÄRETTÖMÄN PALJON, niin silloin lapsillakin on kaikki hyvin.
Silloin kaikki voivat hyvin.
Silloin kaikki on hyvin.
Vaikka olisi vaikeuksia, ja niitä on joka suhteessa, niin ne on helpompi kohdata ja kestää yhdessä.

---

Joten hoitakaa suhdettanne!
Älkääkä varsinkaan unohtuko olemaan pelkkiä äitejä ja isiä. Kyllä ne lapset voi viedä yöhoitoon ennen kouluikää. ;) (Mä esimerkiksi voin antaa hyvän yksityisen perhepäivähoitajan puhelinnumeron, joka tekee tarvittaessa myös yö/viikonloppu-vuoroja. ;) )
Niin klisee kuin se onkin, niin suhteen eteen pitää tehdä töitä.
Menkää treffeille, puhukaa! Harrastakaa seksiä, hyvänen aika sentään! :D Toistenne kanssa siis. ;)
Pitää sanoa toiselle kauniita asioita, usein.
Pitää sanoa että "rakastan sinua".
Ei se yhden kerran sanottu "Tahdon" pelkästään riitä. Eihän se riitä mihinkään!

Jos joskus koittaa päivä, jolloin Herra Kurvi sanoo, että ei enää halua elää mun kanssa, niin ok.
Mä en sit tehnyt häntä onnelliseksi. Sen asian kanssa on sitten vaan elettävä.


Jonain päivänä ne lapset sitten lentävät sieltä pesästä pois ja mitä jää jäljelle?
Puhjennut kupla ja eron partaalla oleva katkeroitunut keski-ikäinen pari vai edelleen rakastunut keski-ikäinen pari, joka hihkuen aloittaa uutta vapaata elämänvaihetta yhdessä?
Että jes, vihdoinkin ne lähti ja me saadaan olla taas kahden! :D


Me pyrimme tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Tai oikeastaan se on meillä päämäärä.
Kunhan ensin kunnialla selvitään näistä ruuhkavuosista. ;)
Mutta kuplaa ei meidän perheen ympärille rakenneta koskaan.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Kiitos

Koko päivän läppäri on ollut auki. Ollut valmiina ja odottanut.
Eikä mulla ole ollut aavistustakaan, että mitä kirjoitan.
Tai on, mutta miten ihmeessä mä saan sen aavistuksen sanoiksi?

Tämä on jotenkin niin uskomatonta.

Tai no oikeastaan. Valehtelisin jos väittäisin, etten uskonut tämän saavan huomiota. Olisin yllättynyt, jos ei.
Mutta että tässä mittakaavassa...


Tällä hetkellä facebookissa meidän blogin sivuilla olevaa videota on katsottu 100 000 kertaa. Se on jaettu yli 400 kertaa. Eli katsojia on...paljon.
Ja se on juuri sitä mitä halusimme. Halusimme näyttää millaisesta sairaudesta on kysymys.
Ja tuolla meidän leikkaamattomalla höntillä kotivideolla se taisi onnistua.
Kiitos kuuluu kaikille sitä katsoneille ja jakaneille.

---

Satoja viestejä ja kommentteja.
Ymmärrystä ja tukea.
Kauniita sanoja ja sydämiä.
Täysin tuntemattomilta ihmisiltä.

Tiedättekö...se on aivan mieletöntä!
Että tässä maailmantilanteessa, kun uutiset ovat täynnä pelkkää mustaa ahdistavaa möykkyä, löytyy silti ihmisiä, jotka välittävät, ottavat yhteyttä ja kirjoittavat meille.
He hyväksyvät. Ja ymmärtävät.
TE HYVÄKSYTTE JA YMMÄRRÄTTE.


Olemme saaneet kuulla kokonaisia elämäntarinoita.
Surullisiakin.
Järkyttäviä. 
Joiden kommentoimiseen ei vaan ole sanoja.

Kuinka jonkun lapsi on murhattu.
Kuinka pyörätuolissa istuvaa ihmistä, vielä tänäkin päivänä, joku kehtaa tuijottaa ja solvata.
Kuinka kaunista nuorta on kiusattu ja jopa hakattu, kun on vaan jonkun pienisieluisen mielestä ollut ruma.
Kuinka erilainen, ERITYINEN, lapsi on katkera ja surullinen, koska hän ei ole samanlainen kuin muut.
Kuinka masennus, ahdistus ja paniikki voi ajaa ihmisen täysin toimintakyvyttömäksi eikä valoa tunnu näkyvän missään.
Kuinka on paljon vanhempia, joilla on valtava huoli erityisten lastensa tulevaisuudesta maailmassa, joka tuntuu olevan niin kovin kova, itsekäs ja ulkokultainen.

---

Vaikka meidän saama tuki tuntuu hyvältä, niin parasta on ollut se, että meihin yhteyttä ottaneet ihmiset ovat tunteneet ITSE saaneensa jotain meiltä.
Toivonkipinän, että ehkä tämä hei tästä. 
Useampikin on sanonut, kuinka meidän videon nähtyään oma itsetunto on noussut muutaman pykälän korkeammalle.
Katse nousi kengänkärjistä, sanoi eräs nuori mies.
Suuresta määrästä viestejä, on välittynyt tunne että Hei mullakin on oikeus olla juuri tämmöinen kuin olen, koska noikin uskaltaa. 
Ettei ole ainoa.
Ettei tarvitse koko ajan pyydellä anteeksi olemassaoloaan tai hävetä itseään.
En voi sanoin kuvailla kuinka hyvältä on tuntunut saada kymmeniltä TS-lasten vanhemmilta viestejä, että KIITOS, kiitos kun valistatte. 
Nyt tulevaisuus ei pelota niin paljon. :)

---

Normaali on tylsää, ole siis ylpeästi erilainen.
Erityinen.


Me emme aio lopettaa tätä tähän, toivottavasti ette tekään. ;)
Nöyrä kiitos teille kaikille.

-Pirtsu


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kuka on sinun elämäsi tärkein ihminen?


Kuinka Sinä voit? Kuinka SINÄ jaksat?
Mä tarkoitan nyt sinua, läheinen. 
Sinua, jonka läheisellä on esim. TS, paniikkihäiriö, ADHD, ahdistuneisuushäiriö, erityisherkkyys, kaksisuuntainen mielialahäiriö tms.
Tai vähän kaikkea näistä. Tai joku muu ongelma. Menetys, huoli, mitä vaan.
Tämä ei ole helppo paikka olla ja elää. Olla tässä rinnalla. Eihän?
Tiedät varmasti. 
On päiviä, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, pyyhe kehään ja mitänäitäsanontojanytonkaan?
Kun ei ole ammattilainen eikä tarpeeksi puolueeton.
Kun ei aina ymmärrä. Kun ei aina JAKSA.
Kun ei aina edes huvita ymmärtää tai jaksaa.

---

Jokaisella meillä on erilainen tilanne. Niitä ei voi verrata toisiinsa. Eikä pidäkkään.

Meillä on kuusi lasta. Mä olen yrittäjä, yksityinen perhepäivähoitaja.
JP on nyt työkyvytön. Sillä on kaikenlaista. Kaikkea sitä, mistä olen täällä aiemmin kertonut.
Me perustettiin reilu pari vuotta sitten jättisuuri uusioperhe. Vauhdilla.
Meillä on joka päivä 7-12 lasta paikalla. Plus lasten kaverit.
Me tarvittaisiin sata neliötä suurempi talo. Ja lisäksi yksi iso auto, ei kahta tavallista.
Meillä ei ole koskaan hiljaista. JP:n tourettekin on tosi paha tällä hetkellä.
Meillä siis ei todellakaan ole KOSKAAN hiljaista.
Me tehtiin viime syksynä iso remontti. Koko lapsilauman kera.
Meillä oli häät tämän vuoden elokuussa. Joita suunnitteltiin 8 kuukautta. Joka vei ihan järjettömästi energiaa.

Ja nyt sitten:

Koko tämä syksy ollaan ravattu lääkärissä.
JP:ltä leikattiin kaksi viikkoa sitten se kaularanka. Toipuminen ei ole sujunut toivotulla tavalla. Edessä ehkäpä uudet magneettikuvat ja uusi leikkaus.
On ihan kamalaa katsoa, kun toista sattuu! Aivastus tai yskäisy pistää ison miehen polvilleen kivusta ja sähköiskun lailla kipu lyö jokaiseen raajaan. :( Ei tää nyt mene yhtään niin kuin pitäisi.
Tänään kävi korvapolilla tinnituksen takia.
Ja hei, tätä sä et halua kuulla, mutta sillä on myös märkäpaise hanurissa! :D
Kaikenlisäksi sille iski seborrooinen ekseema (tali-ihottuma), hyvin luultavasti stressin aiheuttamana. Että hohhoijaa. Eihän siihen onneksi kuole, mutta silti. On sille nyt jo ihan tarpeeksi annettu kannettavaksi.
No huomenna selviää taas jotakin, kun menee uudestaan kirurgin vastaanotolle.
Tosin.
Meillä pelkästään lääkäriin meno on ihan järjetön ponnistus - perheessä jossa joka toinen viikko on kuusi omaa lasta, äiti on yrittäjä (sairaslomien/vapaiden pitäminen ei onnistu tuosta vaan) ja isällä paniikkihäiriö...niin on kuulkaa ihan TOSI helppoa lähteä muutaman
kymmenen kilometrin päähän sairaalaan.
Jonne JP ei siis yksin pysty lähtemään. Kela-taksit ei paljon auta.
Pelkkä magneettikuvienkin otto on vaikeampaan kuin "normaalilla ihmisellä"; JP:n tapauksessa kun kuvat pitää ottaa nukutuksessa, koska ei pysty olemaan täysin paikoillaan Touretten takia.

Tämän lisäksi meidän omilla lapsilla on ollut vuoden verran vähän väliä ties mitä iho-ongelmaa; märkärupea, molluskoita, TULEHTUNEITA molluskoita, syyliä, atooppista ihottumaa, TIES MITÄ. Meiltä löytyy kaikki mahdolliset apteekin rasvat!
Että jos joskus tarvitset tosi nopeasti jotain, vaikka yöaikaan, niin tervetuloa hei mun apteekkikaapille! :D
Tähän päälle toki sitten kaikki "normaali" sairastaminen.

Mä yritän koko ajan ajatella, että Luojan Kiitos kenelläkään ei ole syöpää... 
...mutta voisi tämä silti jo välillä helpottaa.
Edes vähän.
Miltähän tuntuisi jos olisi tylsää? :D
Tai ei olis mitään tekemistä? (sanottuna sellaisella marisevalla lapsen äänellä.. ;))


Kaiken tämän homman päälle kauppatouhut, ruoanlaitto puolikkaalle armeijalle, apteekkikäynnit, lasten harrastukset, vanhempainillat, luokkaretkirahojen kerääminen myymällä-ties-mitä kertaa viisi, pyykkihuolto, laskujen maksut, siivoukset, hammaslääkärit (kolmella-viidellä kuudesta oiotaan hampaita, en edes muista tarkkaa päälukua), kakkujen leipominen sivubisneksenä, wilma-viestit yms yms yms, muista muista muista.
Nämä kaikki on tällä hetkellä mun harteilla, mutta ei ole vaihtoehtoja.
Tosin tästä kaikesta JP kantaa ihan hirveän huonoa omaatuntoa, mutta kun ei se vaan nyt pysty.
Kyllä mä aina välillä olisin valmis muuttamaan jonnekin Lapin tunturin onkaloon ja olla siellä ihan hiljaa, niin ettei kukaan löydä. Enkä tulis ikinä takaisin.



Mutta ei, luovuttaminen ei silti ole vaihtoehto.
Ei koskaan.
Itseppähän olen paikkani valinnut.
Ja onneksi se on minulle suotu.


---


Kesällä oma jaksaminen sitten kumminkin löi ekaa kertaa rajoitinta vasten.
Ja hulluinta oli se, että se tapahtui, kun meillä oli kokonainen viikko lapsivapaata ja olimme kesämökillä.
Kahdestaan.
Siis tilanteessa, jossa ei ole mitään ahdistavaa.
Mutta ehkä mä juuri siksi uskalsin brakata.
Kun aamupuuro kiehui mikrossa yli, tipuin polvilleni keittiön lattialle ja aloin itkemään. Vapisin ja tärisin.
Ei ehkä ihan normaalia. Kesälomalla.


"Kuka on sun elämäsi tärkein ihminen?"

Näin kysyi sitten kesällä myöhemmin meidän lääkäri, kun olin juuri yrittänyt selittää hänelle, MIKSI mun kortisoli-arvo (stressi-hormoni) oli yli viitteiden.
Keksin ja kerroin hänelle monia syitä.
Eikä ne oikeastaan olleet edes mitään keksittyjä syitä, ne nyt vaan ovat meidän elämää.
Tällä hetkellä. Tuota kaikkea yllä mainittua.


Ja sit mä vastasin lääkärin kysymykseen ja aloin taas itkemään.

Koska samantien kun mun suustani pääsi sanat "Tietenkin JP ja lapset", mä ymmärsin mitä lääkäri tarkoitti.

Se tarkoitti mua.
Mun olisi pitänyt vastata, että minä, MINÄ olen mun elämäni tärkein ihminen.
Mutta mä reputin.

Koska mä olin kysynyt itseltäni että kuinka sä voit?
Muistathan ulkoilla? Syödä hyvin? Nukkua? Juoda vettä?
Sä olet jo melkein neljäkymmentä. Sun pitää pitää itsestäsi huolta.
JP kyllä muistuttaa mua siitä joka päivä ja huolehtii, mutta kun se vaan aina jää...

Ja koska lääkäri mainitsi stressi-sanan yhteydessä sanat sydänkohtaus ja mahahaava, mä havahduin.
Silloin tajusin, että mun on pakko pitää vähän huolta itsestänikin.
Jos mä hajoan, hajoaa ihan kaikki muukin.
Eikä tässä ole kyse mistään itsesäälistä tai itsensä jalustalle nostamisesta. Se nyt vaan on tällä hetkellä meillä näin.
Toisen on ihan pakko jaksaa.


Koska sä olet kysynyt näin itseltäsi? Kuinka sinä jaksat? Mitä olet tehnyt sen eteen? Sen että jaksat?



Mutta onhan se toisaalta vähän niinkin, että onko olemassa edes muita vaihtoehtoja kuin jaksaa?
Ei noita lapsia myydäkkään voi? :D
JP:n ongelmia en pysty poistamaan, ainakaan pelkästään sormia napsauttamalla, vaikka kuinka haluaisin. Voin vaan olla tukena ymmärtämässä.
Töitä on ihan pakko tehdä. Mä olen aina ollut yrittäjä. En mä osaa muuta? Mä haluan päättää itse. Kaiken.
Sitä paitsi mä tykkään siitä, että mun työkaverit ovat metrin mittaisia. :D <3

Ja kun joku korkeampi voima nyt vaan on päättänyt, että me kaksi rakastetaan toisiamme hullun lailla, ilmankaan ei voi elää, niin tässä nyt sit vaan mennään eteenpäin.
Kaikesta huolimatta, mä rakastan mun elämääni.
Onneksi meillä ON RAKKAUTTA.
Ja Thank God meillä on joka toinen viikonloppu vapaata! :D
On päiviä (tai oikeastaan iltoja), jos mä en vaan millään jaksa, niin silloin JP ottaa ohjat ja antaa mun vaan olla.
Kyllä se jaksaa silloin kun on ihan pakko. Onneksi.





Tänään sanoin mun ystävälle, että onneksi on olemassa syy, rakkauden lisäksi, mikä pitää mut liikkeellä ja pystyssä, ja se on järjetön ylpeys. 
(Joo-o, taitaa olla yksi kuolemansynneistä ja ylpeys käy lankeemuksen edellä ja blaablaablaa. ;) Mutta silti.)
Mä olen päättänyt jaksaa. Mä selviän tästä, ME selvitään tästä.
MÄ EN LUOVUTA.
PISTE.
Mun edesmennyt vaari sanoi aina että "Vaikka joku heittäisi sut seinään, niin sinähän jäät siihen vaikka kynsilläsi roikkumaan!".
Tuota neuvoa noudattamalla sitä sit pusketaan eteenpäin. Joka päivä.


Ja tuon saman neuvon haluan sanoa myös sinulle. 
Kyllä sinäkin jaksat.
Teroita kyntesi niin pysyt paremmin siinä seinässä kiinni! ;)
Ja jos et jaksa, niin ei sekään haittaa.
Ihminen ei ole kone.
Pyydä apua.
Vedä henkeä, nuku, PUHU, mitä vaan.
On ihan okei sanoa joskus, että mä en jaksa. Mä en pysty enkä mä kykene.



Edelleen mä vastaisin lääkärin kysymykseen, että "JP ja lapset", mutta nyt voisin kai lisätä sinne perään, että "okei,okei, myös minä olen elämäni tärkein ihminen."




En mä tiiä.
Ehkäpä tämä kaikki on mun elämäni tarkoitus.
En ole varma, mutta niin mä kyllä vähän luulen. :)

Pitäkää itsestänne huolta.





lauantai 31. lokakuuta 2015

Terveisiä Taivaaseen


Näin Pyhäinpäivänä sitä aina hiljentyy muistelemaan heitä,
jotka ovat jo tuolla jossain. 
Ikävä on joka vuosi yhtä musertava.
Aivan liian aikaisin päättyneitä elämiä...

Sytytän kynttilät.
Huokaisen.



Dream as if you´ll live forever, LIVE as if you only have today.

Näin lukee meidän olohuoneen seinällä olevassa taulussa.
Voi kun osaisin elää aina ja koko ajan tuon mukaan!
Koskaan kun ei tiedä, onko aikaa paljon vain vähän.
Onneksi ei tiedä, mutta nykyihminen tuntuu unohtavan elämän rajallisuuden.

Joka päivä yritän muistaa olla kiitollinen tästä kaikesta mitä meillä on.
Vaikka paljon on vaikeuksiakin, mutta silti, elämältä kaiken sain. 
En keksi yhtään mitään sellaista, mitä minulta puuttuisi ja mitä tarvitsisin onnelliseen elämään.
Meillä ON kaikki.


Viittaan taas meidän häihin, mutta jossain kohtaa hääiltaa muistan ajatelleeni kuolemaa.
Katselin meidän vieraita, heitä, jotka olivat varanneet kesän viimeisen lauantain vain meitä varten.
Pukeneet kauniit vaatteet päälleen, ajaneet satoja kilometrejä, 
vain meitä varten.
Ja heillä näytti olevan hauskaa.
Näyttivät onnelisilta. Näyttivät onnellisilta myös meidän puolesta.
Naurua ja tanssia.
Katselin meidän kauniita ja terveitä lapsia ja mun rakastavaa miestäni.
Miksi juuri minä? Miksi juuri mulle, on suotu tämä kaikki?
Ja silloin mä ajattelin, että jos kuolisin huomenna, tai vaikka heti,
kuolisin onnellisena.


Tietenkin sitä toivoo, että saisi elää vielä vuosikymmeniä.
Kaikkien rakkaiden kanssa. Terveenä.
Että elämä menisi niin kuin sen kuuluu mennä.
Nyt on nämä ruuhkavuodet tässä.
Lapset kasvavat, jossain kohtaa muuttavat kotoa pois.
Löytäisivät oman paikkansa elämässä ja olisivat onnellisia.
Me oltaisiin edelleen yhtä rakastuneita, meistä tulisi vanhoja yhdessä.
Saataisiin lapsenlapsia.
Eikä kukaan koskaan jättäisi meitä.



Elämäni kamalimpia ja musertavimpia hetkiä oli,
kun juuri yllättäen isänsä menettänyt lapsi kysyi multa,
aikuiselta, joka tietää kaikkeen vastauksen, koska on aikuinen, 
että miksi mun isä kuoli?


Enkä mä tiennyt.

Mulla ei ollut vastausta.

Ei ole edelleenkään.
Ei vaikka eläisin sata vuotta.



Mutta ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan.
Että kun sinä nyt siellä ehkä mahdollisesti valmistaudut Halloween-bileisiin (mikä on tietenkin hyvä juttu, elämässä ei voi koskaan olla liikaa juhlaa),
niin pysähdy ihan hetkeksi.
Sytytä, vaikka vain mieleesi, kynttilä, jollekin jo poisnukkuneelle rakkaalle.
Mitä sanoisit hänelle, jos vielä kerran saisit nähdä?
Vaiko vain halaisit ja olisit ihan hiljaa?
Entä oletko koskaan ajatellut, että oman vuorosi koittaessa, miten sinut muistetaan sen jälkeen?
Annoitko rakkautta?

Ja ehkä vielä tärkeämpää, osasitko ottaa sitä vastaan?



Elämänmakuista Pyhäinpäivää kaikille. :)

torstai 29. lokakuuta 2015

Kiiltokuvaelämää

Jotenkin hirveän haastavaa tämä elämä välillä. Tai olisi jos välittäisi.
Kaiken pitäisi olla niin kovin täydellistä.
Pitäisi olla täydellinen työssään, pitäisi olla täydellinen puoliso/isä/äiti, pitäisi osata käyttäytyä, kodin pitäisi olla viimeisen päälle tiptop, lasten pitäisi olla täydellisesti kasvatettuja ja hyviä koulussa ja kaikenlisäksi sun pitäisi näyttää aina tyrmäävän hyvältä ja mielellään et saisi vanheta ollenkaan. Koskaan.
Helppoa!
Ja sitten yrität ottaa siitä sun täydellisestä elämästä täydellisiä kuvia ja jakaa ne täydellisten päivitysten kanssa someen, koska KAIKKIEN MUIDENKIN elämä on sellaista, ja nimenomaan somessa, täydellistä.
Eikös vaan ookkin? Olette huomanneet saman? ;)

---

Mä olen itse jotenkin tosi kyllästynyt kaikkeen feikkiin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan mitään liirumlaarumdiibadaabaa.
Ei kiinnosta niinku vähääkään.
Haluan aitoja ihmisiä ympärilleni, sellaisia, jotka ovat juuri omia itsejään. Oli ne sitten mitä vaan, kunhan eivät esitä.
Ei mitään liian siloiteltua tai suorittamista. Eikä varsinkaan kulissia.
Turhamaisuuskin on mun elämässä nykyään täysin out.
Kysyin yksi päivä JP:ltä, että haluaisiko hän, että mä meikkaisin arkena enemmän.
Miksi haluaisin, musta on ihanaa että sä tuoksut aina niin hyvälle, se vastasi.
Tuntui kivalta.

Ei vaan, olen se minäkin turhamainen.
Viikkoa ennen meidän häitä lapsiin iski märkärupi.
Jep. Märkärupi. Se mitä jokainen morsian toivoo lärviinsä elämänsä tärkeimpänä päivänä.
Koko viikon uin käsidesissä ja vetelin antibioottikuurin, just in case.
Koska jos mun naamaan olisi ilmestynyt yksikin keltaista mähmää valuva rupi, olisin varmaan tappanut jonkun.
Ei onneksi ilmestynyt.
Vältin vankilan.
Noh, olihan mullakin sit hääpäivänä hiustenpidennykset ja tekoripset, purkkirusketusta ja push-upit.
Että juu, ihan niin aito en minäkään osaa olla, että ilman olisin selvinnyt.
Mutta noin niinkuin yleisesti ottaen, onko ihmiset enää aitoja? Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa tänä päivänä? Enkä mä tarkoita pelkkää ulkonäköä. En todellakaan.
Mitä niiden täydellisten facebook-päivitysten ja instagram-kuvien takana on?
Mä joskus kuvittelen, esim. jonkun uuden ihmisen tavatessani, että millainen hän olisi kesäiltana mökkisaunassa, ilman meikkiä, ilman tekohiuksia, ilman litistäviä ja muotoilevia alusvaatteita, kun kaikki turha on riisuttu.
Kun kukaan muu ei olisi paikalla katsomassa ja kuulemassa.
Kun ei päivitettäisi facebook-statusta.
Kun ei olisi filttereitä.
Että siinä kun me istuttaisiin pyyhkeet päällä rantakivellä ja katseltaisiin järvelle, olisiko meillä puhuttavaa?
Ja vaikka ei puhuttaisi, olisiko meillä aito yhteys?


JP:n on pakko olla aito. Tourettea ei voi piilottaa meikkivoiteen alle.
Ehkä mä juuri siksikin rakastan sitä. Se on mitä se on. Piste.
Ja koska olen kyllästynyt kaikkeen epäaitoon ja ulkokultaiseen esitykseen, niin JP:n tourette on tavallaan myös niin...siistiä.
Se järkyttää ihmisiä.
Se tärisyttää ihmisten tuttua ja normaalia elämää.
Sitä jossa on, ainakin ihmisten ilmoilla, kultareunat.
Se poikkeaa aivan täysin kaikesta siitä, miten kuuluisi olla. 

JP on joskus kysynyt multa, että häpeänkö mä häntä?
Juu häpeän, useinkin. Ja paljon.
Mutta koskaan sillä ei ole mitään tekemistä touretten kanssa. ;)
Se on muuten vaan ääliö.
Mun oma, rakas, AITO ääliö.

---

On ollut kiva saada palautetta siitä, kuinka "virkistävän raikas ja aito" meidän blogi on. Vaikka onkin vielä aivan alkutaipaleellaan. Kiitos kaikista ihanista kommenteista! Niitä on tullut PALJON! <3
Monet blogit ovat nekin niin kovin täydellisiä, eikä siinä tietenkään mitään väärää ole, kauneutta tähän maailmaan tarvitaankin. :)
Mutta me halutaan olla vähän erilaisia.
Kertoa meidän elämästä, ilman että tekemällä tehtäisiin siihen niitä kultareunoja.

Toki voisin kertoa blogissa kauniin (tosi)tarinan esimerkiksi meidän viime joulusta, tähän tyyliin:

Oli jouluaatto vuonna 2014. 
Olin herännyt aamulla aikaisin, jotta ehtisin valmistella kaiken ennen muun perheen heräämistä. 
Riisipuuro porisi hiljalleen punaisessa emalikattilassa, kanelit ja sokerit odottivat kauniissa purkeissaan. 
Kinkku tuoksui huumaavasti uunissa, kohta voisin ottaa sen pois ja sipaista sinappikuorrutteen päälle. Kuinka hyvältä se maistuisikaan! 
Radiossa soi "Sydämeeni joulun teen" ja kaikki tuntui niin rauhalliselta ja hyvältä. 
Minä, jouluihminen, elin vuoden parhaimman päivän aamua.
Kuusi kimmelsi olohuoneessa, se kolmas, minkä kelpuutin sisälle asti. 
Nätisti taitellut servietit odottivat pöydällä hopealusikoiden vieressä.
Sohvatyynyt paikoillaan, matot suorassa, ei yhtään lelua missään, ei ainuttakaan puhelimen laturia pitkin poikin keittiön tasoja, 
ei punaviini glögi-tahroja juuri silitetyllä pellavaliinalla. 
Kymmenissä kynttilöissä lepatti liekki.
Ulkona satoi lunta, ah ihanaa, valkea joulu.
Kaikki täydellistä.
Se sellainen Disney-moment, you know, kuin Ankkalinnassa konsanaan. 
Se pienen pieni hetki, kun kaikki on valmiina. 
Hetki ennen kaaosta ja ylihysteerisiä kakaroita.
Äidit tietää ja ymmärtää mitä tarkoitan.
Ja kas, sieltä se mun unelmieni mieskin heräsi, tulee olohuoneeseen ja sanoo "Huomenta rakas". 


Noniin. Tähän mä voisin blogi-kirjoitukseni lopettaa.
Laittaa muutamat kauniit kuvat emalikattilasta, servieteistä ja kuusenkoristeista.
Toivottaa kaikille Kaunista Joulua.


Mutta ehei, mun Disney-moment jatkuu...kelataas vähän taaksepäin..


Ja kas, sieltä se mun unelmieni mieskin heräsi, tulee olohuoneeseen ja sanoo "Huomenta rakas...
...joko se puuro olis pikkuhiljaa valmista, mulla on helvetinmoinen nälkä."


Käännyn.


Ja siinä keskellä, siinä keskellä sitä mun täydellistä Disney-hetkeä, 
sen mun täydellisen kuusen vieressä seisoo mies.
Mies, joka on mun ikioma täydellinen, mutta...





Se on alasti.
Ja rapsuttaa muniaan.
Ja pieraisee.





On hetkiä, jolloin JP saa mut aivan sanattomaksi.
Tuo oli sellainen hetki.
Pienen tyrmistyksen jälkeen repesin nauruun.

Haluatko nähdä mitä tällä puurokauhalla voi myös tehdä?! 
Häivy mun kiiltokuvasta! :D





maanantai 26. lokakuuta 2015

Ympäristö, tourette ja me

Edellinen kirjoitus on saanut paljon katselukertoja. Toivottavasti myös lukukertoja, alusta loppuun. ;)
Mieletöntä. Kiitos siitä. :)
Tuntuu tosi hyvältä, että me tavoitetaan somen kautta paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan tästä oireyhtymästä.

Tarkoitus on jatkossa kirjoittaa myös paniikkihäiriöstä, masennuksesta ja yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Ne koskettavat tuhansia ja taas tuhansia suomalaisia, eikä niistä puhuminen aina ole helppoa.
Siksipä me aiotaan olla täysin aitoja ja kertoa omia kokemuksiamme.
Jos se auttaa edes yhtä ihmistä (joka taistelee samojen ongelmien kanssa) tuntemaan itsensä ei-huonoksi ja riittävän-hyväksi, niin mahtavaa. :)

---

Blogin fb-sivuilla kysyttiin, että kuinka ympäristö suhtautuu meihin.

Noh. On tottakai aivan täysin ymmärrettävää, että jos ihminen käyttäytyy yleiselle paikalla niin kuin JP useimmiten käyttäytyy (tuntuu muuten tyhmältä käyttää sanaa käyttäytyy, ihan kuin se olisi oma valinta) niin tietenkin häneen kiinnitetään huomiota, sehän on ihan selvä.
Jos joku huutaa "APUA" keskellä kylää, niin johan häneen KUULUUKIN kiinnittää huomiota. :D
Olisi toki helpompaa jos TS näkyisi ulospäin, ulkonäössä. Mutta kun ei näy.
Pelkkä kiroilu ei välttämättä aiheuta hämmennystä, koska suurin osa meistä kiroilee, mutta harva käyttää sanoja sperma tai vagina. :D Joten TADAA! Huomio herätetty! :D
TIETENKIN siinä ollaan vastapuolella silmät pyöreinä. Oikein näkee kuinka heidän päässä raksuttaa että mikä tota tyyppiä vaivaaaaa?! 
Tämä kaikkihan on pelkästään inhimillistä. :)

Mutta. Siinä meneekin sitten se raja, että miten sä käyttäydyt sen jälkeen, kun huomaat että "tuolla ei varmaan ole ihan kaikki kotona."

Lähes kaikki ihmiset jatkavat juttelua, omia hommia, ihan kuin ei mitään.
Mutta sitten on niitä muutamia, jotka kokevat oikeudekseen tuijottaa tai jopa nauraa. Tai MATKIA.
Joku kysyi facessa, tekisikö minun mieli noissa tilanteissa vähän "valistaa". Ja voin kertoa että tekisi. Joku alkukantainen leijonaemo herää mun sisällä ja tekisi mieli lähteä kaikista henkseleistä irti! Antaa kuulua ja kauas!
You mess with my husband, you mess with me!
Useimmiten kuitenkin tyydyn vain tuijottamaan takaisin ja se kuulkaas toimii. Koska eikös olisi tosi kiusallista, jos joku toljottaa sua, veemäinen hymy naamalla? Häikäilemättä?
Yleensä tuijotus loppuu siihen.
Joskus olen ehdottanut Jipelle, että saanko mä esittää hetken, että mulla olisi TS? Haukkuisin kaikki ääliöt ja sit vaan nostaisin kädet pystyyn; sori, tourette. :D

Sitten on se porukka, joka ei vaan vittu TAJUA. Vaikka rautalangasta vääntäisi. Tämän päivän aikana tullut selväksi.
Olen saanut ihan valtavasti viestejä, koskien eilistä postausta ja vielä senkin jälkeen, on ihmisiä jotka TUOMITSEVAT Jipen käytöksen?!  Siis sen jälkeen kun ovat lukeneet jutun. Ei jeesusmaaria sentään. :D
Joten vielä kerran, kyse on sairaudesta! Siihen on olemassa lääkkeitä, JP on kokeillut kaiken, mikään ei auta.



Kerron tähän väliin, että JP kyllä pystyy pidättelemään oireitaan, jos on ihan pakko. Mutta se on äärettömän raskasta. Muutaman tunnin tsemppaamisen jälkeen hän on ihan rättipoikki ja puhki.
Jossain oli hyvä vertaus, että oireiden pidättely on kuin kaataisi pienen tipan vettä ämpäriin, joka kerta kun pidättelee oireita. Jossain kohtaa ämpäri sitten kumminkin täyttyy, valuu yli, ja kaikki vedet kaatuu kerralla niskaan. Niin siinä aina käy.

Mutta kerran ollaan oltu tilanteessa, jossa JP oli hiljaa yli kolme tuntia. Melkein. :D
Ja se oli toissa kesänä Pyynikin kesäteatterissa.
en ole koskaan ollut niin ahdistunut kuin silloin! Koska en voisi kuvitella hirveämpää paikkaa henkilölle, jolla on TS, ahdistuneisuushäiriö ja paniikkihäiriö?! Olla nyt teatterissa, missä ensinnäkin katsomo pyörii ETKÄ PÄÄSE POIS, jossa on satoja satoja muitakin ihmisiä, ja siellä pitää pystyä olemaan kaiken lisäksi turpa kiinni! Se oli hirveetä! :D
JP ilmeisesti ihan tykkäsi näytöksestä, mä en muista siitä mitään. Koko ajan pelkäsin ja jännitin, että kuinka paha olo hänellä on.

Lasten ystävät suhtautuvat, sairaudesta kertomisen jälkeen, sanomalla "okei."
Ja se oli sit siinä. :D

Hoitolastenkin vanhemmille kerron tietenkin heti, mutta eipä ole vielä yhtään perhettä osunut kohdalle, jotka olisivat sanoneet, että okeiiiii, ei me sitten tulla teille hoitoon.
Meidän hoitolapset yleensä rakastavat Jippeä. :D
Vaikka onkin iso mies jolla on iso ääni ja joka käyttäytyy välillä vähän hassusti.

Eli pääosin ympäristö suhtautuu ihan hyvin. Olisi toki kaikista helpointa kulkea yleisillä paikoilla paita päällä jossa lukee että Sori, en tarkoita tällä mitään, mulla on tourette.
Mutta sitä varten meillä on tämä blogi. :)

Mä olen sitä mieltä, että JP:n "pelastuksia" tämän sairauden kanssa ovat olleet huumorintaju, se että hän on aikanaan ollut kympin oppilas koulussa, lahjakas lätkässä ja lisäksi hän on ihan sairaan komea. :D
Toki mä olen jäävi näin sanomaan, mutta nääh...onhan se. ;)


Kun suunniteltiin tätä blogia, piti tietenkin miettiä että uskalletaanko me ryhtyä tähän? Koska tästä voi saada myös paskaa niskaansa. Niin hullulta kuin se tuntuukin.
Meidän arki on ihan tarpeeksi rankkaa, ilman, että saa haukkuja ja ivaa päällensä.
Onneksi sitä on tullut vasta tosi vähän.

Osin tämän takia, vaikka avoimia olemmekin, ihan kaikkea emme tule kertomaan ja jakamaan. Elettyä elämää on jo sen verran takana, ettemme halua "sotkea" tähän ihmisiä, jotka eivät sitä halua. Tästä piti tulla myös vähän niinkuin perhe-arki-päiväkirja-blogi, mutta sitä täytyy vielä harkita. Ehkä mennään vaan tällä tourette-linjalla (plus muut häiriöt) pääsääntöisesti. Mutta kattellaan mitä tuleman pitää.

Jatkamme siis vielä. ;)




sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOITA, mutta silti ne on PAKKO SANOA.
Kuvittele, että puhuisit ihan jatkuvasti. Et olisi koskaan hiljaa.
Kuvittele, että tähän kaikkeen ääntelyyn liittyisi erilaisia pakkoliikkeitä, käsien, jalkojen ja pään heilautuksia.
Kuvittele, kuinka sinua pidettäisiin hulluna? Harva tulisi kysymään suoraan, että onko kaikki ok, koska ei, hulluhan se on tai vähintään päissään. Huumeissa. 
Koska ihan normaaliltahan se NÄYTTÄÄ, käytös vaan on ihan kuin seinähullulla.

Kuvittele, että et voisi koskaan mennä elokuviin ja kotonakaan telkkarin katsominen yhdessä perheen kanssa ei onnistuisi, koska eihän kukaan kuule mitään! Sinun olisi pakonomainen tarve kysellä koko ajan jotain juonesta, henkilöistä tai tarttua johonkin mitättömään yksityiskohtaan?
Jankata, jankata, jankata.
Kuvittele, että vaikka puolisosi kuinka yrittäisi ymmärtää, välillä myös hänellä menisi hermo sinuun? Kuvittele miltä se tuntuisi? Se ihminen, jota et missään nimessä haluaisi loukata, ikinä, ei aina jaksa ymmärtää. Ja joskus riita-tilanteessa se puolisosi saattaa jopa käyttää näitä sinua vastaan, koska ei se vaan aina jaksa ymmärtää. 
Mitään sanomaasi et tarkoita, mutta ne vaan tulee...

Kuvittele, että joka kerta kun nouset autosta julkisella paikalla, siellä missä on mahdollisimman paljon ihmisiä, sinun olisi pakko huutaa APUA niin lujaa kuin keuhkoista lähtee? Että varmasti kaikki kiinnittävät sinuun huomiota, vaikka se juuri olisi se, mitä et missään nimessä haluaisi...
Kuvittele, että sinun on pakko tehdä sama järvellä, kalassa ollessasi.
Huutaa APUA!! Järvellä!?
Juuri sitä mitä EI SAA TEHDÄ, MISSÄÄN NIMESSÄ, ILMAN SYYTÄ.
Mutta olisi vaan pakko.
Ja sit sä huutaisit.

Kuvittele, että joka kerta, menisit minne vaan, kaikki kääntyisivät katsomaan sinua?
Eikä hyvällä.
Sen kerran kun uskaltautuisit ulos ja veisit puolisosi ulos syömään, olisit heti silmätikkuna. Nauttisitko treffeistä? Nauttisiko puolisosi, koska häntä ahdistaa puolestasi?

Kuvittele, että et voisi koskaan mennä lapsesi joulujuhlaan, koska et haluaisi pilata toisten vaivalla harjoiteltua esitystä.
Ystäväsi häissä ollessasi, ja kirkossa mölistessäsi saisit paljon paheksuvia katseita ja toki joku tantta tulisi myöhemmin ojentamaan sinua, kuinka törkeää sinun käytös oli, häpeä!! Pilasit kaikkien hetken!
Koska eihän kellekkään voi tulla mieleen, että voisiko olla, että tuo henkilö ei tee tuota tahallaan. OLISIKO SE MAHDOLLISTA? 
Ei. Kyllähän se tahallaan tekee sen, huutelee ystävänsä häissä, kirkossa.
Sehän nyt on selvä.

Kuvittele, että sinun olisi pakko hokea kaikille, satoja kertoja päivässä että kuulitko? Mitä tahansa puhut, siihen perään sanot kuulitko, ja hoet sitä niin kauan, että vastapuoli vastaa kuulin.
Ja se olisi se mihin puolisollasi menisi kaikista eniten järki.
Murentavaa.

Kuvittele, että sinun olisi pakko hokea exiesi nimiä, varsinkin nykyisen puolisosi kuullen.

Kuvittele, että vaikka et kiroilisi, tai muuten vaan ääntelisi siansaksaa, niin pelkkä normaali puheen tuottaminen olisi äärimmäisen tuskaista ja raskasta. Änkyttämiskohtauksia tulisi vähän väliä, ja yhden yksinkertaisen lauseen muodostamiseen saattaa mennä kymmenkertainen aika.
Kuvittele kuinka raskasta tämä kaikki olisi sekä henkisesti että fyysisesti.

Kuvittele, että tähän päälle sinulla on paniikkihäiriö, masennusta ja ahdistushäiriötä.
Kuvittele, että et olisi ollut työkykyinen puoleentoista vuoteen, koska sinulla on ahtaumaa ja pullistumia kaularangassa.

Kuvittele, miltä tuntuisi toivoa olevansa normaali ja terve, edes yhden päivän ajan.



Mutta.


Kuvittele, että sinulla olisi puoliso, jolla olisi kaikki tämä, mutta jonka sydän olisi puhdasta kultaa, joka ei muuta toivo, kuin läheisilleen kaikkea hyvää. Ja itselleen vähän helpompia päiviä.
Joka arvostaa puolisoaan, lapsiaan, lapsipuoliaan, vanhempiaan, appivanhempiaan, isovanhempiaan, sisaruksiaan, ystäviään.
Kuvittele, että sinulla olisi puoliso, joka olisi sinun paras ystäväsi. Ihan oikeasti.
Ja jonka kanssa viihdyt, ihan oikeasti.

Kuvittele, että vaikka puolisosi olisi muka-juro-suomalainen mies, hän ei arastelisi näyttää tunteitaan kahdenkesken eikä varsinkaan julkisesti.
Kuvittele, että sinulla olisi puoliso joka puhuu ja pussaa.
Kuvittele, että sinulla olisi puoliso, joka sanoo kymmeniä kertoja päivässä rakastan sinua.
Ja tarkoittaa sitä.
Joka kaikesta tästä "huolimatta" olisi kumminkin miehinen mies.
Kuvittele, että sinulla olisi puoliso joka päivästä toiseen jaksaa tehdä sinulle idioottimaisia kepposia.
Jotka kuitenkin naurattaa.
Kuvittele, että sinulla olisi puoliso, joka saa joka päivä sukat pyörimään jaloissa ja perhoset pörräämään vatsassa. Joka saa sinut myös hyppimään seinille, mutta enemmän silti lentelee niitä perhosia...

Kuvittele, että sinulla olisi puoliso, joka ei koskaan halua mennä riidoissa nukkumaan.
Kuvittele, että sinulla olisi puoliso, joka haluaa halailla usein.
Kuvittele, että sinulla olisi puoliso, joka saa sinut nauramaan kippurassa joka päivä.
Joka osaa hauskuuttaa kaikkia.
Joka ON ihan järjettömän hauska!
Jonka jutut tosin ovat välillä vähän siinä rajoilla, että saako näille nauraa, mutta koska naurat, se kertoo enemmän sinusta kuin hänestä.
Kuvittele, että sinulla on puoliso, joka arvostaa samoja asioita kuin sinä, eikä koskaan lyttää haaveitasi. Oli ne kuinka älyttömiä ja mahdottomia tahansa.
Kuvittele, että sinulla olisi puoliso, joka sanoo sinua kauniiksi, myös silloin kun et sitä todellakaan ole. Ja silti se katsoisi sinua, kuin olisit kaunein olento maan päällä.

Kuvittele, että sinulla olisi puoliso jolle viina ei ole ongelma. Ei millään lailla.
Vaikka se olisikin se suomalainen mies.
Mutta osaisi se puoliso kuitenkin juhlia ja pitää hauskaa. Poikien saunailtaan se olisi kuitenkin pakotettava, mutta siltikään se ei lähde, koska kotona on parempi.

Kuvittele, että sinulla olisi puoliso, joka ei koskaan IKINÄ loukkaa sinua, ei sanoilla eikä fyysisesti. Joka on aina tuttu ja turvallinen. Joka jaksaa tsempata ja olla tukena. Aina ja kaikessa.

Kuvittele, että teillä olisi samat haaveet ja kuitenkin yhdessä olette onnellisia kaikesta tästä mitä tässä nyt on.

Kuvittele, että saisit elää elämääsi sen Oikean Rakkauden kanssa.
Sen kanssa, joka on jo aikojen alussa tarkoitettu sinulle.

Vaikkei se olisikaan täydellinen ja normaali, mutta ei se mitään,
koska tiedätkö mitä?

Sinäkään et ole. :)











perjantai 23. lokakuuta 2015

Rakasta minua eniten, kun ansaitsen sen vähiten

Tarina siitä, kuinka JP kosi minua.

Oli kaunis kesäkuinen ilta vuonna 2014.
Oliskohan ollut tiistai, en ole ihan varma.
Tulin kaupasta kotiin ja vanhin tyttäreni oli pihalla vastassa, valmiina ottamaan kauppakassit autosta (mistäs nyt tuulee, ajattelin).
Hän käski minun mennä takapihalle, että JP:llä on jotain tärkeää asiaa...

No, sinnehän minä sitten suuntasin ja löysin JP:n istumassa viltillä, läppärin kanssa.
Youtubesta soi Leif Wagerin "Romanssi" ja viltillä oli pieni söpö kimppu juhannusruusuja (lempikukkiani), nätisti jeesusteipillä yhteen vedettynä. (Kyllä, jesarilla. Luit oikein.)

Siinä vaiheessa kun JP otti selkänsä takaa pullon kylmää kuohuviiniä ja kaksi skumppalasia, olin varma, että NYSSE KOSII. Ou mai gaad!!!

...

Mutta kosiko Jippe?

Ei.
Jippe ei kosinut.

Jippe päätti odottaa puolisen vuotta, että olisi se kaikista kamalin ja pimein ja synkin ja rumin aika vuodesta; marraskuu.

Ja sitten...

Meillä ehkä saattoi olla lapsivapaa viikonloppu...ehkä olimme nauttineet vähän liikaa viiniä, (Jipen huomautus: hän oli nauttinut sopivasti, Pirtsu lasin liikaa)...ehkä saatoimme alkaa riitelemään jostain aivan mitättömästä syystä...
...syy e h k ä oli minun...
Noh, ehkä sit jossain kohtaa saaatoin mököttää lukitussa vessassa ja Jippe tiirikoi tiensä sisälle.,,

Ja SITTEN se kosi. Polvistui vessanpöntön viereen!!

Mitäääähh?
Ethän sä NYT voi mua kosia, mä olen vihainen ja mökötän!!
En nyt ehkä enää muista miksi olen vihainen ja mökötän,
MUTTA OLEN VIHAINEN JA MÖKÖTÄN!
Ja hei pliis, mä istun vessanpöntöllä!!
Ei ei ei! Nyt tää menee ihan väärin!!
En mä TÄMMÖISTÄ kosintaa ole kuvitellut!!
Tästäkö me sitten kerrotaan kaikille!?
EI KETÄÄN JUMALAUTA KOSITA VESSASSA!!

Itkunsekaista hepulinaurua!

Ja koska olen nainen, saatoin ehkä päästää suustani lauseen "aha, sä siis kosit siksi että mä rauhoittuisin?"

Mutta tietysti vastasin myöntävästi.

Ja näin jälkeenpäin olen onnellinen, että tuo kaikki meni niin kuin meni.
Meinaan jos siinä tilanteessa mies kosii, niin silloin se kyllä ihan oikeasti rakastaa. 
Koska miettikää nyt; väsynyt, räjähtänyt, sanotaanko nyt näin että "ei-ajokunnossa-oleva" akka istuu vessanpöntöllä ripsarit poskilla ja kiukuttelee?! Ei mikään sadun prinsessa, ei todellakaan, ja sitä sitten kositaan.
I am soooo lucky.





...ja niin, mikä oli se kesäkuun tärkeä asia? 
Hän halusi vain kertoa, kuinka onnellinen on meistä.

...ja kuinka hyvää italialaista luomu-skumppaa oli löytänyt.. ;) :D


tiistai 20. lokakuuta 2015

Myrskyluodolla

Ei varmasti ole suomalaista, joka ei tunnistaisi Myrskyluodon Maijan sävelmää.
Itsellenikin se on ollut tuttu "aina" ja aiheuttanut kylmiä väreitä, vaikken Maijan ja Jannen tarinaa täysin tuntenutkaan.
En ennen kuin viime keväänä, jolloin ostin tv-sarjan dvd:t.

Kaksi iltaa makasin sängyssä kuulokkeet päässä, läppäri sylissä, ja sukelsin tuntikausiksi 1800-luvulle Ahvenanmaan saaristoon.
Mies hoiti lapset ja kodin iltatouhut, mä en ollut tällä vuosituhannella.

Kuinka se menikään ihon alle!

Se karu ja kova elämä!

Yksinkertaista.
Kaunista.
Sellaista mitä ei tänä päivänä enää ole.
Mies ja nainen tekevät kumpikin kovaa työtä, itseään säästämättä.
Elämä on todella vaikeaa ja raskasta luonnon armoilla.
Ei ole nettiä, blogeja eikä kännyköitä. Ei ilmalämpöpumppuja tai mikroaaltouuneja.
Koskaan ei tiedä, palaako toinen mereltä enää kotiin.
Silti elämää jatketaan, uskotaan ja toivotaan.
Menetetään paljon ja vielä sitäkin enemmän.

Ja silti, kaiken sen keskellä, he rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään. 
Se kosketti, eikä taitoni riitä kuvaamaan sanoin sitä, että kuinka paljon.

Sen jälkeen oli selvää, että kun elokuussa kohtaamme kirkon käytävällä ja kuljemme yhdessä kohti alttaria, urut soittavat Myrskyluodon Maijaa.

---

Meillä myrskyää. Usein. Ja useimmiten se myrsky on minun synnyttämä.
Myönnän.
Minä en ole se nöyrä ja hiljainen Maija, vaikka joskus ehkä haluaisinkin.
Tai en tiedä haluaisinko, mutta ehkä olisi sopivaa olla. Edes joskus.
Osaa se tuo toinenkin kyllä, ei sen puoleen. Ainakin laineita tehdä.
Se on hyvä, koska pelkkää tasaista ja tyyntä en kestäisi koskaan.

Mutta ehkä siksi uskallan nostattaa sen myrskyn, koska tiedän toisen kestävän sen kuin kallio. Sekunnissa voi peilityyni, rauhallinen ja auringosta kimalteleva vesi muuttua mustaksi raivoavaksi kaaokseksi, jossa vaahtopäitä ei säästellä.
Itse Ahtikin painuu piiloon merensä pohjaan. Enkä kyllä ihmettele yhtään.

Ja silti se kallio on siinä ja pysyy. Melkein ärsyttävän vakaana ja rauhallisena.
Vaikkei se meri sitä ihan aina ansaitsisikaan.

---

Arki on tietenkin ihan erilaista tällä vuosituhannella, mutta jotain samaa siinä kumminkin on. Tehdään työtä, välillä on raskasta, kasvatetaan lapsia, sairastutaan, huomisesta ei tiedä.
Oma Janneni ei tällä hetkellä lähde, ei pysty lähtemään mihinkään yksin, minun ei Maijan tavoin tarvitse odottaa, mutta silti aina välillä pelottaa että mitäs jos...

Kun rakastaa paljon, tietää kuinka paljon voi myös menettää. 

Mutta ehkä juuri tieto siitä auttaa muistamaan, kuinka onnellinen tästä hetkestä pitää olla.
Ja että välillä sen merenkin pitää olla, pitää haluta olla, se kallio.


Ja haluaahan se.
Se tahtoo olla.


maanantai 19. lokakuuta 2015

Olipa kerran äidin maanantai.

Olipa kerran maanantai.
Ihan semmoinen tavallinen lokakuun maanantai.
Perheen äidin kännykän herätyskello soi klo.6.45.

Voi miksi mä aina valvon? uninen äiti ajatteli.
Kuinka ihanaa olisi jäädä vielä nukkumaan untuvapeiton alle, lämpöisen miehen viereen.
Joka aamu sitä päättää , että tänään menen aikaisin nukkumaan, että kyllä mä illalla sit muistan tän aamuisen väsymyksen. 
Ja pyh, ikinä et silti mene, vaikka sulla on stressiä ja kaikkea ja se tekis sulle hyvää.

Äiti matelee sängyssä vielä vartin verran, mutta kiskoo sitten laiskasti vaatteet päälleen, hiipii keittiöön ja sytyttää kynttilän.
Maanantai-aamu tuntuu heti paljon kauniimmalta kun ei laita kaikkia valoja samantien päälle. 
Pienen hetken ajatus käy jo lähestyvässä joulussa.

Mitäs sitten..ketähän tänään tulee hoitoon..moneenkos noi omat nyt meneekään. 
Ihanaa että lasten syysloma loppui ja alkaa koulu, ilkimys-äiti ajattelee.
Ai niin mä juon nykyään taas kahvia, äiti muistaa ja laittaa kahvit tippumaan. Kaurapuurokin sujahtaa mikroon, kyllä se taas sit tästä alkaa.
On se onni ettei mun koskaan tarvitse lähteä töihin, olisin varmaan aina myöhässä, äiti hymähtää.
Äh, mikä mun nilkassa on? Kummallisesti pistää. Ihmeelliset nivelet kun vähän väliä jotain särkee, vanhuus ei tuu yksin.

Perheen tokaluokkalainen tulee keittiöön, on ainoa jolla on kahdeksan aamu.
Harjaa hiukset, tule syömään ja muista ottaa d-vitamiini. Ja tänään on sitten pakko laittaa ulkohousut jalkaan, siellä on pakkasta ja sä olit just viikonloppuna kipeä.

Äiti käy kodinhoitohuoneessa ja laittaa pyykkikoneen pyörimään ja ottaa kuivausrummusta kuivat pois.
Herranenaika tätä pyykkisirkusta. Pyykkikori ei ole koskaan tyhjä.

Kohta kello onkin jo kahdeksan ja ensimmäinen hoitolapsi 2v. saapuu. Hänelle aamupalaa samalla kun perheen toinen, kolmas, neljäs ja viides lapsi herää.
Huomenta kaikille. Tänään sitten joka iikka laittaa kunnolla vaatteita päälle, ulkona on kylmä. 
Ai kas, perheen teinikin heräs, nyt on kaikki kuusi lasta ylhäällä.
Tulkaa syömään ja muistakaa d-vitamiini. Ja ai niin, ketkäs kaikki teistä nyt keräsikään luokkaretkirahaa Kakkutukun tuotteilla?! 
Voi taivas, koska ne pitikään palauttaa? No, kai se selviää tämän päivän aikana. 

Perheen kolmanneksi vanhin kehuu vanhinta kauniiksi.
Voi että, kyllä ne joskus osaa, äiti ajattelee onnellisena.

Perheen isäkin kuuluu olevan hereillä, tulee silmät sikkurassa keittiöön.
"Huomenta rakas", antaa halin ja suukon vaimolleen ja on jo menossa pois, mutta palaakin takaisin ja nuuskii vaimonsa hiuksia.
"Mille ihmeelle sun hiukset haisee? Mitä sä olet niille tehnyt?" 
"No se on sitä luonnonkosmetiikkaa, etkä muista? Semmosta organic-luomu-eko-jotain-systeemiä"
"Sä haiset ihan sille kuin olisit noussut jostain suonpohjasta" 
"No höh, tässä ei oo katos mitään myrkkyjä, ei haitallisia kemikaaleja. Mun herkistynyt nahka sietää tätä paremmin"
"Jaaha. No mutta kun sä ton tuoksuisena tuut illalla sänkyyn mun viereen, niin voin kertoa että "suo siellä, vetelä täällä""
Vaimo repeää nauruun.
"Jaaha, no täytyypi etsiä sitten jostain metsämansikan ja kissankellojen tuoksuista shampoota!"'

"Äiti mulle ei oo yhtiäkään pitkävartisia sukkia puhtaana!"
"Äiti mä en kyllä laita näitä ulkohousuja, nää lahkeet on ihan tyhmät!"
"Äiti koska me mennään katsomaan Onneli ja Anneli, sä lupasit jo viime viikolla!"

Mene katsomaan puhtaan pyykin korista, laitatpas ja tällä viikolla mennään. 

"Pitääkö mun lukea vielä bilsan kokeeseen? Enkö voi jatkaa illalla?" 
No et tietenkään kun sulla on se koe tänään. 
"No eihän ole kuin huomenna!" 
Aaaaa, niinhän olikin. Kappas kun unohdinkin. Jännä.

Isä jonottaa puhelimessa labran ajanvaraukseen.
Torstaina on iso leikkaus edessä ja huomenna olisi mentävä ottamaan verikokeet.
Perheen isällä on tällä hetkellä sairauksia, jotka estävät pitkälti normaalin elämisen ja olemisen ja niinkin tavallinen asia kuin labraan meno, ei ole helppoa.
Yksin oleminen on vaikeaa. Sitä ei moni terve ihminen välttämättä ymmärrä.
Lopulta muutaman puhelun jälkeen sekin asia selviää, eikä koko perheen tarvitse lähteä mukaan.

Yhdeksältä tiskikone päälle ja toinen hoitolapsi 3v. saapuu. Hänelle aamupalaa, lennossa pyykit kuivausrumpuun ja kaksivuotiaalle iso leluauto-laatikko lattialle.
Vihdoin, monen säätämisen jälkeen kaikki omat koululaiset on saatu matkaan ja kahden hoitolapsen kanssa päästään ulkoilemaan. Myös perheen oma nuorimmainen tulee
mukaan, hänen koulutaival kun alkaa vasta ensi syksynä eskarilla.
Aurinkokin paistaa.
Mutta kylläpäs taas tuntuukin kylmältä.
Vielä joku päivä mä ostan sen pilkkihaalarin. On se kumma, että lapsille huolehdin tarpeeksi vaatetta päälle, mutta itselle 
se on muka niin vaikeaa, äiti ajattelee ja koittaa pitää itseään lämpimänä, samalla kun keinuttaa kolmatta hoitolasta 1,5v, joka tänään tuli vähän myöhemmin hoitoon.

Puhelin soi.
Perheen teini soittaa koulusta.
"Äiti mä oon nyt täällä terkalla kun mulla on tänään se lääkärintarkastus. Mä kyllä unohdin sen, mutta nyt oon täällä joten pääsetkö sää? Kun sun niinku pitäis tulla tänne kanssa."
Voi hyvä luoja, enhän mä nyt pääse kun mä olen pienten kanssa ulkona!
Enkä mä tiennyt tämmöisestä mitään, äiti sanoo ja samalla miettii kuumeisesti että tiesinkö mää...
Terveydenhoitaja tulee puhelimeen ja pienen keskustelun jälkeen tullaan siihen tulokseen, että tyttö voi hoitaa käynnin ilman äitiä.
Kiitos ja hei.
Puuuuhh.

Ulkoilu jatkuu.
Hiekkalaatikkoa, keinua, liukumäkeä. Ja uudestaan sama juttu.
Monta kertaa.
Kunnes yhdentoista maissa suunnataan sisälle lounaalle.
Vaatteet eteiseen, juu jättäkää vaan siihen, Pirtsu laittaa paikalleen ne myöhemmin. 
Voi että kun meillä joskus olisi oikein iso ja toimiva eteinen.
Käsien pesu ja pottatouhut.
Palapelit pöydälle.
Ai te haluattekin katsoa Salama McQueenia? No laitetaanpas se sitten. 
Puhelin soi jälleen, päivän neljäs hoitolapsi jääkin tänään kotiin.
Makaronit kiehumaan ja jauheliha pannulle. Tänään on mökkipataa, lasten herkkua ja näin maanantaihin sopivaa "pikaruokaa".
Välissä pyykit pois koneesta ja kuivausrumpuun.
Kappas, pyykkikori alkaakin näyttämään melko tyhjältä.

Syämään! Kylläpäs kaikille maistuukin ruoka. Hyvä niin.
Ja jälleen pesulle pesemään suut ja kädet ja pottien ja vaippojen kautta päiväunille.
Kauniita unia nasut.
Jahas, ja mitäs sitten. Hetkinen, tänään onkin päivä jolloin kaikki hoidossa olevat nukkuvat. Nythän mä ehdin vaikka vähän istahtaa. 
Kunhan ensin siivoan keittiön, kuivaan kaatuneet maidot, imuroin makaronit pöydän alta ja pyyhin ketsupit tuoleista. 
Ja ai niin ne hiekkaiset vaatteet eteisestä. Nekin paikalleen. 
Palapelit pois ja ehkä tuon Salama McQueeninkin voi sammuttaa, kun ei sitä kukaan enää katso. 
Eikun perheen nuorimmainen haluaa sittenkin.
No niin. Nyt onkin pieni hetki aikaa, ennen kuin omat lapset tulevat koulusta. 


---

Kahden maissa päiväkahvit ja viime viikolla leivottua taatelikakkua.
Maistuu joululle.
Ja mikä ihme tuota nilkkaa vaivaa, pahenee vaan. Ja illalla olisi kuntosalilla tapaaminen pt:n kanssa, pitäisi tehdä mulle saliohjelmaa. Kestääköhän tää kinttu.
...on muuten jokseenkin koomista ajatella kuntosalia samalla kun posket on täynnä taatelikakkua...
Otankin hei toisen palan.

Äiti menee herättämään perheen isää, joka on päiväunilla.
Sairauksien takia päivärytmit ovat ihan vinksallaan ja on nukuttava silloin kun nukuttaa.
Tämä on nyt tämmöinen elämänvaihe.
Leikkauskin varmasti ahdistaa ja jännittää.
Äiti ei ole uskaltanut ajatella koko asiaa. Pääasia, että nyt vaan yritetään selvitä ja edes toinen yrittää pitää arjen pyörimässä.
Joinain toisina päivinä roolit ovat sitten taas toisinpäin, niinhän sen kuuluukin mennä.
Niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Eikös me just äsken niin vannottu...

Jahans,kahden jälkeen tulee eka "äiti saako x tulla meille suoraan koulusta"-puhelu.
Saa, mutta teidän huoneessa ollaan päiväunilla, ette voi mennä sinne vielä. 
Hetken päästä perheen kolmasluokkalaiset tulevatkin koulusta, huomenna on kuulemma kasin kertotaulun koe.
"Kai mekin saadaan taatelikakkua?" 
Teinikin tulee koulusta; "Saanko mennä x:n luo yöksi vaikka onkin kouluviikko"? 
Juu saat, ja hei, joko olette sopineet mille riparille haette? 
Pitää muistaa tällä viikolla palauttaa se lappunen.

Vitosluokkalainenkin saapuu.
Miten meni biolog...eiku ainiin, se on vasta huomenna..

"Äiti, muista että mulla on ensi kuussa hammaslääkäri!"
"Muista ostaa uusi hiustenleikkuukone!"
"Muista ostaa purkkaa!"
"Muista äiti mun treenit!"
"Muista äiti tehdä mulle huomiseksi eväät kouluun, kun on pitkä päivä!"

Joo. Muistan, äiti sanoo ja tietää jo valmiiksi että ainakin puolet unohtuu.

Hoitolapset heräilevät ja tulevat myös välipalapöytään.
Voisimme mennä kohta takaisin ulos, kun on niin kiva ilma. 

Perheen isän korvaa tinnittää jo kolmatta päivää.
Kiva, se tästä nyt vielä puuttui. Vie lopunkin keskittymiskyvyn. 

"Äiti meillä ei ole enää leipää". 
Onpas, hakisitko autotallin pakkasesta, äiti huokaisee. Ja hei, tässä sun puhdasta pyykkiä, vietkö mennessäsi kaappiisi. 
"Ai miksi?". 
Koska ne on sinun!
Kolmasluokkalainen nauraa ilkikurisesti, ottaa vaatekasansa ja sanoo "Nyt et voi sanoa, että "siksi, koska sulla on nuoret ja terveet jalat"koska muistatko äiti, mun jalka on revähtänyt." 

Huokaus, muistan kyllä.

Iltapäivän hetki jatkuu läksyjä tehden, kinastellen, leikkien ja kuka mitäkin tekien.
Äiti pukee hoitolapset uudelleen ulos, pitää nauttia näistä ihanista
syyspäivistä niin pitkään kuin niitä riittää, hän ajattelee, vaikka toisaalta pimeät ja synkät päivät eivät paljastaisi ikkunoiden karua totuutta..
Koska ihmeessä ne jaksaisi pestä?! 

Heippa, äiti huikaa kolmasluokkalaiselle, joka lähtee joukkuevoimistelutreeneihinsä.
Aja varovasti ja treeneistä sitten suoraan kotiin!

Hetken päästä hoitolapsia tullaan hakemaan.
Ihania vanhempia, onneksi yhteistyö sujuu niin hienosti, äiti miettii, samalla kun hakee sisältä rahapussia, koska pitäähän sitä taas kauppaan mennä.
Apua, pitäisköhän vilkaista ekaa kertaa peiliin tänäpäivänä? Näillä samoilla hiekkaisilla ulkohousuillako mä lähden?
Plääh, ihan sama. Nyt ruokakauppaan.
Eiku ainiin, ensin se hiustenleikkuukone. 

Kone löytyy kuin löytyykin ja ruokakaupassakaan ei mene kauaa. Kotona nopeaa ruokaa perheelle.
Ah, hetken hengähdys ja sitten pitäisi lähteä sinne salille. 
Niin hetkinen. 
Pystynkö ja jaksanko? 
Kestääkö toi nilkka?
Jos mä en nyt mene, en mene koskaan? 
Pienen hetken äidin mielessä käy, että hitto perun koko tapaamisen. Enhän mä nyt niiiin ylipainoinen ole ja onhan mulla lihasmassaa ja voimaa vieläkin, vaikken ole pariin kuukauteen treenannut (Puoleen vuoteen...joku ääni yrittää kuiskata..).
Äh. Kyllä mä itse tiedän miten treenata, oonhan mä tehnyt sen niiiiiiin monta kertaa ennenkin.

Äiti pysähtyy.

Niin olen. 
Olen tehnyt sen ihan liian monta kertaa. Olen laihduttanut viimeisen kymmenen vuoden aikana ainakin sata kiloa. Olen innostunut ja kyllästynyt yhtä monta kertaa. Ja aina on motivaattorina ollut tietty painotavoite, vaatekoko tai tapahtuma. Treenimäärät ovat olleet järjettömiä ja sitten on taas innostus lässähtänyt.
Ja hei, koskaan sitä kesää ei ole vielä tullut, jolloin olisi ollut täydellisessä bikinikunnossa. 
Ei se kesä koita koskaan, mutta mitäs jos mä ajattelisin että Mitä Sitten?
Hmm. Mikä on ainoa asia, mikä ei ole ollut se ykkös-motivaattori treenaamaan lähdettäessä?

Hyvä olo. 
Se että mä jaksan tätä kaikkea. 
Enhän mä tästä nuorru, hyvänen aika. 
Eikä kukaan jaksa pelkästään syntymässä saadulla voimalla. 
Mitäs jos mä annan itselleni vielä kerran tän mahdollisuuden?
Kokeilen tätä kautta, hyvän olon kautta?

Ja sitten se äiti lähti.

Tunnin päästä kotiin palasi äiti, joka ulkoisesti näytti siltä että olisi täysin Loppu..fyysisesti oltiinkin hyvin lähellä sitä, mutta se pieni kipinä ja toivo oli taas herännyt.
Tuntui hyvältä. Tuntui hyvältä huomata, että enhän mä niin heikko ollutkaan.
Iltapalaksi valikoitui kuin itsestään, vanhasta muistista, rahkaa, marjoja ja pähkinöitä.
Ai niin nää maistui näin hyvälle...
Pystyisinköhän mä tähän kerran vielä? Äiti tuumii ja käy hehkuttamassa oloaan miehelleen, joka siltä istumalta lähti polkemaan kuntopyörää. Taas tuntui hyvältä.

Äidin salitreenin aikana kolmasluokkalainen oli tullut treeneistä, joissa ei oikeastaan voinut tehdä juuri mitään, koska se kinttuhan oli revähtänyt. 
Vitosluokkalainen oli lukenut biologian kokeisiin, jotka ovat huomenna ja teini oli lähtenyt sinne kaverilleen.
Perheen isän lapset lähtivät tänään toisen vanhemman luo, tulevat sitten taas viikon päästä.

Iltapalalle!  äiti huikkaa.
"Äiti mua palelee, tuo kuumemittari"
"Äiti voitko vielä kysellä multa biologiaa?"
"Jaksatko muru tehdä mulle muutaman voileivän?"

Joo, joo, joo.

Puhelin soi.
Siellä oli rakas ystävä, joka kertoi aivan huikeita uutisia! Oikeutta on vielä olemassa!
Ja taas tuntui hyvältä.

Olipas tänään loppujen lopuksi iisi ja kiva päivä. Hyvä maanantai.

Mitäs jos mä oikeasti menisin tänään aikaisin nukkumaan? En puolilta öin, en yhdeltätoista, vaan kymmeneltä? Pitäiskö kokeilla? Ei kai siinä mitään häviäkään.

Ja niin se äiti sitten päätti kokeilla, painoi enteriä ja alkoi nukkumaan.

Sen pituinen se.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Tahdon

Se oli elämämme onnellisin päivä.

29.8.2015

Loppumarssina meillä oli Finlandia
ja tämä teksti kirkko-ohjelmassamme...




"Ote Jean Sibeliuksen kirjeestä Ainolle 8.helmikuuta 1891"


"Olen näet tajunnut, että tämä rakkaus, 
josta parhaina hetkinä olen uneksinut, 


tämä rakkaus, jossa on kevään kaihoa, 
valkolehdokin tuoksua ja lumenväriä, 


on sinussa koko rikkaudessaan. 


Tiedän, että rakastat minua ja rakastat vastakin.

Minä luotan sinuun lujasti. 
Minä uskon sinuun. 


Minä olen kuin lasiprisma. 
Kaikki riippuu siitä, missä valossa minut näkee. 


Sinä olet kuin timantti. 




Sinä loistat pimeässäkin."


lauantai 17. lokakuuta 2015

Kelan kanssa tappelua ja muita häiriöitä...

Paniikkihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus.
Nämä kaikki ovat oikeastaan touretten provosoimia, aikojen saatossa puhjenneita.
Ihan ensimmäisen paniikkikohtauksen sain vuonna 2003.

Jälkeenpäin olemme todenneet, että siihen aikaan tehty epäsäännöllinen vuorotyö, ylipitkine vuoroineen todennäköisesti laukaisi tilanteen lopullisesti.

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus on todettu 2010.


Oireet ovat aaltoilleet vuosien aikana, välillä on ollut parempia aikoja ja välillä...no ei-niin-hyviä-aikoja.
Mutta nyt viimeinen vuosi on ollut yhtä helvettiä, niiden suhteen. Ja se taas johtuu kaularangan tilanteesta. Ahtaumat ja pullistumat estävät ravinteiden ja hapen ja kaiken mitäsiellänytikinäonkaan liikkeen aivoihin ja pois. Jatkuvat säryt ja puutumiset ja minimaaliset yöunet vaikuttavat kaikkeen, tietysti pahentavasti.
Touretten takia aivojeni dopamiini ja seratoniini aineenvaihdunta on muutenkin erittäin herkkä reagoimaan kaikkeen. Ja nyt ne sitten eskaloituu.

Käytännössä viimeiset kuukaudet olen ollut täysin kodin vanki ja riippuvainen muiden ihmisten avusta. Esim. kaikki rakkaat harrastukseni ovat jääneet, koska en uskalla lähteä kotoa yksin yhtään mihinkään. Myöskään auton ajamisesta yksin ei meinaa tulla mitään. Tämä käy hyvänä esimerkkinä kokonaisuuteen; kädet ovat ajaessa sellaisessa asennossa, että kaularanka alkaa aiheuttamaan oireita ja heti kun pienikin  ihmeellinen tunne tuntuu jossain kohtaa kroppaa, säikähdän ja se on sitten sitä myöten selvä. Toisin sanoen ylireagoin, ja vaikka sen tiedostan, en mahda asialle mitään.
Kaiken kaikkiaan yksin oleminen tällä hetkellä on todella vaikeaa.

Tätä kaikkea ei yhtään helpota se, että keväästä asti olen saanut tapella Kelan ja Ilmarisen kanssa, olenko työkykyinen vaiko en. Vaikea varmaan arvata, mitä sanovat nämä lääkärit, jotka eivät koskaan ole minua tavanneet?!
Jep. Töihin siitä, hus!
Miten helvetissä voin olla työkykyinen, kun en edes pysty poistumaan kotoa yksin!? Saati olemaan kotona yksin? Ja ai niin kun sitä puukkoakin tulee kaularankaan ensi viikolla, mutta mitäs siitä, töihin vaan!! :D
On tää kyllä kummallinen maa.
Lausunnot työkyvyttömyydestäni olen kylläkin saanut niin työterveyslääkäriltä, psykiatrilta, neurokirurgian erikoislääkäriltä x2 sekä neurologian tohtorilta.
Millään niillä ei ole mitään painoarvoa.


Mutta tiedättekö mitä?
Onneksi meillä riittää uskoa ja toivoa.
Ja varsinkin taistelutahtoa ja SISUA.
Ihan noin vaan ei luovuteta! Tää homma katsotaan loppuun asti perkele!

Uskomme, että vielä jonain päivänä kaikki helpottaa.
Nyt koetellaan, mutta aina voisi olla pahemminkin.
Meillä kumminkin on terveet ja ihanat lapset, loistavat vanhemmat ja isovanhemmat, sisarukset, huikeat ystävät, hyvä koti, rakas kesämökki ja ennenkaikkea toisemme.

Touretten hyvät puolet

TS on muokannut minua ihmisenä, todella paljon. Osaan arvostaa sellaisia asioita, joita terve ihminen ei välttämättä osaisi.
Niitä pieniä elämän valonpilkahduksia.
Toisten ongelmiin ja murheisiin samaistuminen on helppoa ja osaan aika monesta näkökulmasta katsoa asioita.
Lojaalisuus on myös vahvuuksiani. Ja huumorintaju, vaikken itselleni vielä oikein osaakaan nauraa, mutta olen siinä kyllä kehittynyt.

Vielä muutamia vuosia sitten en halunnut puhua koko sairaudesta, en mitään, en kenenkään kanssa. Mutta nykyään siitä puhuminen on helpompaa. Ja tästä johtuen, kaikista asioista puhuminen on helppoa.
Olen hyvä kuuntelija ja osaan ratkoa ongelmia.

Voihan se olla, että nämä kaikki olisivat minun luonteenpiirteitäni myös ilman tourettea.
Tai sitten ei.

-JP

Diagnoosi ja lääkitys

TS-diagnoosin sain 90-luvun alkupuolella, monien erikoislääkäreiden luona ramppaamisen jälkeen. Tuohon aikaan Suomessa tästä taudista ei tiedetty hevonvitunhelvettiä mitään.
Minähän olen käynyt psykologeilla, psykiatreilla, foniatreilla, kurkku-nenä-korva-erikoislääkäreillä ja lukemattomilla puoskareilla. Hypnoterapiassa, akupunktiossa ja jopa vyöhyketerapiassa!
Eläinlääkäri taitaa olla ainoa, joka ei ole minua tutkinut! :D
Tämän luultiin olevan vain minun "tapani/maneerini" ja tottakai minä kotona valehtelin, että koulussa pystyn pidättelemään oireitani. Eräänä päivänä sitten sain diagnoosin, muistaakseni oli TAYSin neurologi.

90-luvun puolivälin jälkeen minulla on ollut hoitosuhde yhden Suomen parhaimman neurologian tohtorin kanssa. Hänen kanssaan olemme miettineet ja kokeilleet lääkityksiä ja myöskin erinäisten psykiatrien määräämiä lääkkeitä olen kokeillut.
Mutta mikään ei ole auttanut niin paljon, että niiden hyöty suhteessa sivuvaikutuksiin olisi ollut likimainkaan sen arvoista, että olisi kannattanut jatkaa.
Elikkä touretteen minulla ei ole ollut lääkitystä, ei viiteentoista vuoteen. Vaikka tuona aikana ollaan kyllä kokeiltu kaikki tiedossa olevat (ja vähän oudommatkin) lääkkeet.
Lääkekannabis on ainoa, mikä on vielä kokeilematta.

(Kärsin myös paniikkihäiriöstä, vakavasta yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, keskivaikeasta masennuksesta, erityisherkkyydestä (HSP) ja vielä virallisesti diagnosoimattomista (ovat tulossa) SI-häiriöstä ja OCD:stä (pakko-oireinen häiriö). Lieviä viitteitä, joiltain osin, on myös aspergerin syndroomaan.
Kaularangassani on nyt tällä hetkellä selkäydinkanavan ahtauma ja kolme muuta välilevyn pullistumaa. Leikkausoperaatio olisi tarkoitus olisi olla ensi viikolla. Näistä kaikista kerron myöhemmin lisää.)

Suurimmalla osalla jonkunlainen lääkitys varmasti auttaa, vaikka se saattaakin olla pitkä tie, löytää se sopiva lääkitys.

-JP

Miltä tourette fyysisesti tuntuu?

Se tuntuu siltä kuin olisi jatkuvasti paha olo, ihan kuin sattuisi johonkin koko ajan, mutta ei satu.
Se tuntuu tuskaiselta, ahdistavalta, sanoinkuvaamattoman raskaalta.
On kuin päässä olisi miljardi asiaa yhtä aikaa pyörimässä, aivot ovat jatkuvasti ylikuormittuneessa tilassa. Rauhoittuminen on vaikeaa, jopa normaali hengittäminen on vaikeaa; minun tapauksessani se johtuu erittäin pitkäkestoisista ja voimakkaista äänellisistä ticseistä.
Joskus saattaa mennä reilusti yli puolikin minuttia, että minä hoen jotain ääntelyä hengittämättä kertaakaan sisäänpäin.
Sen jälkeen vedän keuhkot täyteen happea.
Välillä myös ikäänkuin unohdan hengittää.

Onneksi ihan koko ajan se ei ole niin, vaan näitä tulee pikemminkin kohtausryppäinä ja ne laukaisee yleensä innostuminen, ärsyyntyminen, tuskastuminen tai ylipäätään voimakkaat mielialojen vaihtelut. Monesti myös keskustellessa homma lähtee lapasesta. Näitä kohtauksia on useita kymmeniä joka päivä. Ellei jopa satoja.
Kehon tic-liikkeet tottakai tuntuvat; paikat kipeytyvät ja kroppa on koko ajan väsynyt.
Ihan kuten mielikin.

-JP

tiistai 13. lokakuuta 2015

Tourette Pirtsun silmin

Tokihan olin kuullut aiemminkin tästä sairaudesta, mutta ei se silti tullut heti mieleen, kun JP:n tapasin. Niin hyvin hän sen osasi minulta salata, että ajattelin toisen suunnilleen vain änkyttävän.
Hän oli niin tottunut häpeämään sairauttaan, että kertomisen jälkeen kielsi minua kertomasta kellekkään.
Eikö olekkin aivan äärettömän surullista!!?

Mutta minähän kerroin kaikille! :D
Vain siksi, ettei asiassa ole mitään hävettävää, eihän sille herranjestas VOI MITÄÄN.
Sanoin jo silloin, ja sanon edelleen, että mielummin neuropsykiatrinen oireyhtymä, kuin se, että olisi muuten terve, mutta kusipää. Sille kun ei ole lääketieteellistä diagnoosia.
Ja se se kuulkaas vasta surullista onkin!

Kun JP tapasi ekaa kertaa ystäviäni, häntä jännitti miten he ottavat hänet vastaan.
Lohdutin, että hei hetkinen, ne on naisia. Niitä kiinnostaa miltä sä näytät, ei se miltä sä kuulostat. (Todettakoon muuten tähän väliin, että rakastan aviomieheni puheääntä! Ja juu, myös ulkonäköä. Komea kuin mikä. Grrrrr.) 

Ei siis onnistu ihan sormia napsauttamalla saada toinen uskomaan, että ole oma itsesi, älä välitä mitä muut sanovat, älä välitä että kadulla tuijotetaan, älä välitä että jotkut ihmiset ovat idiootteja ja törkeä käytös kertoo ainoastaan heidän pienuudestaan.  
Mutta koko ajan parempaan mennään. Tieto lisää ymmärrystä.
Ja onneksi se idioottien osuus ihmisissä on todella pieni.

Mä itse ajattelen, että kyse on kuitenkin vain Touretesta. Tällä en missään nimessä halua loukata ketään enkä varsinkaan vähätellä, esim Jipellä tähän liittyy niin paljon kaikkea muutakin, että ei varmasti ole helppoa. Hän kertoo niistä sitten omassa postauksessaan.
Tarkoitan sitä, että on siistiä kun joku on erilainen!
Koska kuka edes haluaa olla normaali?!
Mitä TARKOITTAA normaali?
Eli vähän niinku tavallinen?
Eli siis yhtä kuin tylsä?!
Kuka haluaa olla tylsä ja tavallinen?
Jollain kummallisen sairaalla tavalla mä nautin, kun ihmiset hämmästyvät JP:n käytöstä. Pienet sarvet nousevat mun päähän ja ajattelen että ähäkutti, siinähän miettivät miksi tuo mies kiroaa vaimollensa, haukkuu huoraksi ja ämmäksi ja mä vaan hymyilen ja otan kädestä kiinni. :D
Eli en se minäkään ihan terve ja normaali ole. ;) :D

Mutta ei tämä tietenkään aina helppoa ole minullekaan. Tietenkin ottaisin tuon sairauden toiselta pois, jos pystyisin, mutta en pysty. Voin vaan ymmärtää ja olla tukena. Enkä tietenkään aina jaksa. TS on pahentunut viimeisen vuoden aikana paljon (siitä kerrotaan lisää myöhemmin) ja pelkästään sen aiheuttama "melusaaste" on uuvuttavaa. Meillä kun todellakin on se uusio-suurperhe ja itse olen yksityinen perhepäivähoitaja, eli kotonamme on päivisin omien lisäksi muutama alle kouluikäinen, niin eihän tämä arki helppoa ole.

Mutta onneksemme olemme korviamme myöten rakastuneita toisiimme, joten sillä jaksaa mitä vaan. Olemme toistemme parhaita ystäviä ja viihdymme keskenämme. Välillä tuntuu, että monet pitävät sitä outona, mutta eikös sen juuri niin pitäisi ollakin? Että elämänkumppani on se sun tärkein ihminen?  Emme me jatkuvasti mitään ällösöpöjä olla, hah, ei todellakaan. Olemme 24/7 yhdessä, me kaksi aivan äärettömän jääräpäistä ihmistä ja helposti voisimme kuristaa toisemme harva se päivä.. :D
Mutta ei, ainakaan vielä ei olla niin tehty. ;)

Kaikista "vaivoistaan" huolimatta elämä JP:n kanssa on enemmän kuin olisin koskaan voinut toivoa. Parempaa miestä saa hakea.
Tavallista elämää tämä sairaus ei siis estä. :)

Mistä ihmeestä aloittaa?

Ehdotin blogin perustamista häämatkalla ollessamme ja koska JP ei sitä heti suoralta kädeltä tyrmännyt, alkoi ajatus muhia. Mitäs jos kokeilisimme? Mitä asiaa meillä voisi olla muille? Osaisimmeko? Jaksaisimmeko? Tulisiko tästä Tourette-blogi, perhe-blogi, ruoka/leivonta-blogi vai kaikkea sitä suloisessa sekamelskassa?
Meillä ei ole uusimpia tietokoneita eikä kameroita, emmekä todellakaan osaa mitään "hienoa"; tietokone-nörttiys rajoittuu somettamiseen, sähköposteihin ja verkkopankkiin. Emme edes juuri lue toisten blogeja. Emme ehkä osaa kirjoittaa tarpeeksi elävästi, kirjoitusvirheitäkin tulee varmasti.
Mutta silti.. Yritetään.

JP:n tourette oli lähinnä se syy, minkä takia tätä ehdotin; elämä tuon oudon ja osin aika tuntemattomankin sairauden kanssa ei ole aina helppoa. 
Ei hänelle, ei minulle eikä lapsille.
Tätä kautta voisimme tuoda sitä enemmän esille ja kertoa, mistä ihmeestä on kyse. Josko se helpottaisi häntä ja samalla voisi tuoda myös muille sairauden kanssa eläville vertaistukea? Voisin kuvitella, että moni TS-lapsen vanhempi on huolissaan tulevaisuudesta, ja meidän kokemuksista voisi kenties olla hyötyä.
Näin ainakin toivon.

Vaikka TS on iso juttu meidän elämässä, se ei kuitenkaan ole isoin. Siksi tästä ei ole tulossa pelkkää TS-blogia, vaan myös nuo mainitut perhe-elämä, ruoka/leivonta, parisuhde ja kaikenlainen tavallinen, tulee näkymään täällä. 
(...niin paljon kuin mä sanaa "tavallinen" inhoankin... ;) )

Joka päivä emme ehdi päivitellä blogia, mutta tarkoitus olisi kuitenkin pitää tämä "hengissä".


-Pirtsu




Tule syksy kultainen

Miten voi olla melkein huono omatunto siitä, että toivoo pimeyttä, sadetta ja sitä, että ulos pitää pistää jotain muutakin päällensä, kuin ...