sunnuntai 29. marraskuuta 2015

"On niin helppoo olla onnellinen"

Tämän jutun alkuperäinen otsikko oli "Kulissia kuplassa" ja sen piti käsitellä parisuhteita, jotka ovat...no, pelkkää kulissia.
Ja niitä on valitettavasti paljon.

Olen muuttanut tätä tekstiä monen monta kertaa, koska en missään nimessä halua loukata ketään.
Ja koska varsinkin sillä ihan alkuperäisellä tekstillä olisin sohaissut sekä ampiaispesään ETTÄ muurahaispesään, niin päätin vähän pehmentää tätä. ;)

Vaikka toisaalta, mitä väliä, nämähän ovat pelkästään mun ajatuksia.
Omien kokemuksien mukanaan tuomia mielipiteitä.
Jos joku haluaa tuhlata oman elämänsä ja onnensa pelkän käytännöllisyyden tai elintason takia, niin hittoakos se mulle kuuluu. Siitä vaan sitten. Jokainen elää kuin haluaa.
Mutta koska monia tuntuu ärsyttävän MEIDÄN onni, niin on ihan pakko lausua pari sanaa...

Onko se ihan oikeasti joltain muulta pois, että me rakastamme toisiamme!?
Se että suomalainen mies pystyy sanomaan julkisesti, että rakastaa vaimoaan, on "oksettavaa ja imelää"? Mä tuon hei ämpärin alle, oksenna, ole hyvä.
Musta on vaan ihanaa, kun saa olla onnellinen toisten onnesta.

On ilmeisesti outoa, jos pariskunta kaikenlisäksi viihtyy keskenään. Kahdestaan.
Me ollaan sit ihan mielellämme outoja.
Ja kyllä me ystävienkin kanssa viihdytään. ;)
En mä sano, että tämä olisi ainoa ja oikea tapa olla onnellinen. Ei tietenkään. Mutta tämä on meille oikea tapa elää ja olla, tätä ainoaa elämää.
Huom. AINOAA.

---

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Kukaan ei voi tuomita toista.
Tämä aihe on vaan mulle kovin tärkeä, koska olen nähnyt niin monta surullista tarinaa..

On väkivaltaa, välinpitämättömyyttä, vieraissa käymistä, tunnekylmyyttä, mustasukkaisuutta, narsismia, työnarkomaniaa, alkoholismia jne.
Asiat eivät koskaan tosin ole täysin mustavalkoisiakaan. Kaikenlaiset tilanteet ovat mahdollisia. Kaikki ei mene aina niin kuin elokuvissa.

"Ei parisuhde, varsinkaan arjen keskellä, voi aina olla ihanaa."
Miksi ihmeessä ei?
Kuka sen määrittelee?
Mä voin kertoa, että se meidän arki ei todellakaan ole helppoa!
Mutta ihanaa se useimmiten on.
Tähän todellakin tarvitaan sitä järjetöntä rakkautta.
Ei tätä laimeammilla fiiliksillä pyöritettäisi.

Toki meidän onni on se, että meillä on joka toinen viikonloppu vapaata. Se on osaltaan varmasti meidän "pelastus".
Emmekä mekään mitään ällösöpöjä olla kaiken aikaa. Hahahah. Kyllä meinaan räiskyy. Ja kuuluu kauas. :D
Mutta vielä kertaakaan ei ole tullut tunnetta, että mä en enää halua elää ton kanssa. 
Jos se fiilis jonain päivänä tulee, niin sit nostetaan kytkintä.
Ei siinä sen kummempaa.


---

Kukaan meistä ei voi tietää, mitä toisten seinien sisällä tapahtuu. Ei kukaan!
Sen kaikista täydellisimmältä näyttävän perheen elämä voi todellisuudessa olla pelkkä saippuakupla.
Poks vaan.
Sinne meni.
Kulisseja on niin kovin helppo pitää pystyssä.
Itsekin olen monta kertaa yllättynyt, kun juuri se kiiltokuva-perhe, jonka elämä näytti ah niin kovin täydelliseltä, eroaa. 
Juuri ne, joista ei olisi ikinä uskonut.
Juuri ne, joille ehkä olit salaa kateellinen.

Toki on surullista, että sitten jos ja kun päädytään eroon, syystä tai toisesta, niin monesti toinen on se, joka on asiaa harkinnut vuosia, ja toinen on se, jolle kaikki tulee yllärinä.
Voiko se oikeasti tulla yllätyksenä?
Missään vaiheessa toinen ei ole sanonut suoraan tai edes vihjannut, että tässä ollaan nyt kuule aika heikoilla jäillä?
Missään vaiheessa et ole ihmetellyt, kun toinen ei enää halaa tai pussaa? Ei puhu? Ei itke riita-tilanteissa? Ei lähetä tekstareita, jotka saavat hymyilemään?
Voiko olla, että et ole vain halunnut nähdä totuutta? 
Ei vaan. Olen kuullut, että tämäKIN on tapahtunut.
Ja vaikka se raadollisesti onkin sanottu, niin on varmasti parempikin päästä sellaisesta ihmisestä eroon. :(

"Saat käydä vaikka vieraissa, kunhan et jätä mua!" 
"Eikö se riitä että mä rakastan?!" Näinkin olen kuullut jonkun joskus sanoneen...
Haloo?? Kuuleeko itsekunnioitus??!? Herranjumala sentään, arvostakaa itseänne! Puolin ja toisin! Jokainen on vastuussa omasta onnestaan!
Ei se riitä että sä rakastat, jos se toinen ei edes pidä susta! :(
Kuulostaako kamalalta? Se ON kamalaa.
Sinäkin ansaitset parempaa.
Eikun siis kultaa. ;)

---

Mun ja JP:n häävalssi oli Neljänsuoran "Täävalssi", jossa lauletaan mm. 
"Tää valssi on tanssittu ennenkin, on luvattu taivaalta tähdet. 
Mutta ennen kuin ruusut on kuivuneet, on huudettu nyt sä lähdet....tää valssi on joskus niin nopea, että loppuu se ennen kuin alkaa...tää valssi on päättynyt kyyneliin, me on molemmat nähty se juttu..."
Niin. Eihän sitä kukaan suunnittele elämäänsä niin että haaaa, minäpä se menen naimisiin, teen lapsia, ostan omakotitalon, kissan ja koiran ja kaksi autoa ja sitten hiphei, eroan.
Ei. Ei se niin mene.
Mutta elämä vaan joskus menee niin, että yhtenä päivänä mikään ei enää tunnukkaan miltään.
Ei niin yhtään miltään.
Ja ennen sitä pitää tehdä jotain. Meinaan siinä vaiheessa, kun ei vielä ärsytä se miten toinen syö murojansa, hengittää tai ylipäätään on.
Missään tapauksessa ei saa luovuttaa liian aikaisin.
Aina voi rakastua uudelleen.
Mutta sen rakkauden-siemenen pitää vielä olla jossain.
MOLEMMILLA.
Jos sitä ei ole, niin sitten ei kannata tuhlata aikaansa.
Joskus saattaa olla niinkin, että sitä rakkautta ei ole koskaan ollutkaan.
Ei edes pienen pientä siementä.

Taas kerran, "tämä elämä ei ole kenraaliharjoitus".

Tietenkin on pareja, joille tämä kaikki on ihan fine. Se kulissi nimittäin.
Kumpainenkin tietää, että ei tässä mitään suuria intohimoja ole, tässähän tämä menee, ollaan omalla tavallaan, omilla tahoillaan ihan melkein-onnellisia ja niin edelleen.
Ehkä omistetaan liikaa, ei ole varaa erota.
Ja näin he elävät elämänsä loppuun asti.
The End.

Mutta älä dissaa niitä, joille rakkaus merkitsee enemmän kuin raha.

---

On yksi asia, mitä erityisesti haluan painottaa tässä kulissi/avioero-asiassa.
Ja se on lapset.
Lapset eivät missään nimessä saa olla ainoa syy, miksi ollaan yhdessä.
Joskus pitää myös uskaltaa erota heidän takiaan.
Koska miettikää nyt; sinnittelette siihen asti, että nuorimmainen lentää pesästä ja SITTEN eroatte?! Jos omat vanhempani olisivat tehneet näin, pitäisin heitä idiootteina. :D
Että tuhlasitte sitten vuosia pitääksenne kulissia yllä, hieno homma. 
Varsinkin, kun lapsenne ovat varmasti huomanneet teidän huonon suhteen jo aikoja sitten.
Ei niitä voi huijata. Trust me.
Itse tajusin jossain kohtaa entisessä elämässä, että hetkinen...tämä on nyt sit se malli, jonka lapsemme saavat parisuhteesta..
Eikä se ollut ollenkaan hyvä malli se. :(
Nyt heillä on onnelliset vanhemmat, omilla tahoillaan, jotka eivät riitele keskenään. :)

Eikä se mielestäni riitä syyksi olla yhdessä, että "no mutta eihän me koskaan riidellä lasten nähden." Just.
PITÄISKÖHÄN kenties riidellä?
Se tunteettomuusko on sitten hyvä asia?
Näkeekö ne lapset anteeksipyyntöjä, suukkoja, haleja, toisiaan kunnioittavia, hassuttelevia, yhdessä nauravia vanhempia?

En mä tiiä. Kai sit on sellaisiakin pareja, jotka tekevät juuri näin; ovat yhdessä lasten takia, eroavat, ja aikuiset lapset ovat onnellisia, että saivat sentää lapsuutensa elää "ehjässä" perheessä?
Kai kaikki on mahdollista.


Tietenkin jokainen lapsi, jossain vaiheessa, toivoo että juuri se oma biologinen äiti ja oma biologinen isä olisivat yhdessä, mutta pidemmän päälle, pitää olla itsekäs!
Mä uskallan väittää, että niin kauan kuin perheen vanhempien keskinäiset välit ovat kunnossa, ja että se on se TÄRKEIN suhde, kun vanhemmat rakastavat toisiaan ÄÄRETTÖMÄN PALJON, niin silloin lapsillakin on kaikki hyvin.
Silloin kaikki voivat hyvin.
Silloin kaikki on hyvin.
Vaikka olisi vaikeuksia, ja niitä on joka suhteessa, niin ne on helpompi kohdata ja kestää yhdessä.

---

Joten hoitakaa suhdettanne!
Älkääkä varsinkaan unohtuko olemaan pelkkiä äitejä ja isiä. Kyllä ne lapset voi viedä yöhoitoon ennen kouluikää. ;) (Mä esimerkiksi voin antaa hyvän yksityisen perhepäivähoitajan puhelinnumeron, joka tekee tarvittaessa myös yö/viikonloppu-vuoroja. ;) )
Niin klisee kuin se onkin, niin suhteen eteen pitää tehdä töitä.
Menkää treffeille, puhukaa! Harrastakaa seksiä, hyvänen aika sentään! :D Toistenne kanssa siis. ;)
Pitää sanoa toiselle kauniita asioita, usein.
Pitää sanoa että "rakastan sinua".
Ei se yhden kerran sanottu "Tahdon" pelkästään riitä. Eihän se riitä mihinkään!

Jos joskus koittaa päivä, jolloin Herra Kurvi sanoo, että ei enää halua elää mun kanssa, niin ok.
Mä en sit tehnyt häntä onnelliseksi. Sen asian kanssa on sitten vaan elettävä.


Jonain päivänä ne lapset sitten lentävät sieltä pesästä pois ja mitä jää jäljelle?
Puhjennut kupla ja eron partaalla oleva katkeroitunut keski-ikäinen pari vai edelleen rakastunut keski-ikäinen pari, joka hihkuen aloittaa uutta vapaata elämänvaihetta yhdessä?
Että jes, vihdoinkin ne lähti ja me saadaan olla taas kahden! :D


Me pyrimme tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Tai oikeastaan se on meillä päämäärä.
Kunhan ensin kunnialla selvitään näistä ruuhkavuosista. ;)
Mutta kuplaa ei meidän perheen ympärille rakenneta koskaan.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Kiitos

Koko päivän läppäri on ollut auki. Ollut valmiina ja odottanut.
Eikä mulla ole ollut aavistustakaan, että mitä kirjoitan.
Tai on, mutta miten ihmeessä mä saan sen aavistuksen sanoiksi?

Tämä on jotenkin niin uskomatonta.

Tai no oikeastaan. Valehtelisin jos väittäisin, etten uskonut tämän saavan huomiota. Olisin yllättynyt, jos ei.
Mutta että tässä mittakaavassa...


Tällä hetkellä facebookissa meidän blogin sivuilla olevaa videota on katsottu 100 000 kertaa. Se on jaettu yli 400 kertaa. Eli katsojia on...paljon.
Ja se on juuri sitä mitä halusimme. Halusimme näyttää millaisesta sairaudesta on kysymys.
Ja tuolla meidän leikkaamattomalla höntillä kotivideolla se taisi onnistua.
Kiitos kuuluu kaikille sitä katsoneille ja jakaneille.

---

Satoja viestejä ja kommentteja.
Ymmärrystä ja tukea.
Kauniita sanoja ja sydämiä.
Täysin tuntemattomilta ihmisiltä.

Tiedättekö...se on aivan mieletöntä!
Että tässä maailmantilanteessa, kun uutiset ovat täynnä pelkkää mustaa ahdistavaa möykkyä, löytyy silti ihmisiä, jotka välittävät, ottavat yhteyttä ja kirjoittavat meille.
He hyväksyvät. Ja ymmärtävät.
TE HYVÄKSYTTE JA YMMÄRRÄTTE.


Olemme saaneet kuulla kokonaisia elämäntarinoita.
Surullisiakin.
Järkyttäviä. 
Joiden kommentoimiseen ei vaan ole sanoja.

Kuinka jonkun lapsi on murhattu.
Kuinka pyörätuolissa istuvaa ihmistä, vielä tänäkin päivänä, joku kehtaa tuijottaa ja solvata.
Kuinka kaunista nuorta on kiusattu ja jopa hakattu, kun on vaan jonkun pienisieluisen mielestä ollut ruma.
Kuinka erilainen, ERITYINEN, lapsi on katkera ja surullinen, koska hän ei ole samanlainen kuin muut.
Kuinka masennus, ahdistus ja paniikki voi ajaa ihmisen täysin toimintakyvyttömäksi eikä valoa tunnu näkyvän missään.
Kuinka on paljon vanhempia, joilla on valtava huoli erityisten lastensa tulevaisuudesta maailmassa, joka tuntuu olevan niin kovin kova, itsekäs ja ulkokultainen.

---

Vaikka meidän saama tuki tuntuu hyvältä, niin parasta on ollut se, että meihin yhteyttä ottaneet ihmiset ovat tunteneet ITSE saaneensa jotain meiltä.
Toivonkipinän, että ehkä tämä hei tästä. 
Useampikin on sanonut, kuinka meidän videon nähtyään oma itsetunto on noussut muutaman pykälän korkeammalle.
Katse nousi kengänkärjistä, sanoi eräs nuori mies.
Suuresta määrästä viestejä, on välittynyt tunne että Hei mullakin on oikeus olla juuri tämmöinen kuin olen, koska noikin uskaltaa. 
Ettei ole ainoa.
Ettei tarvitse koko ajan pyydellä anteeksi olemassaoloaan tai hävetä itseään.
En voi sanoin kuvailla kuinka hyvältä on tuntunut saada kymmeniltä TS-lasten vanhemmilta viestejä, että KIITOS, kiitos kun valistatte. 
Nyt tulevaisuus ei pelota niin paljon. :)

---

Normaali on tylsää, ole siis ylpeästi erilainen.
Erityinen.


Me emme aio lopettaa tätä tähän, toivottavasti ette tekään. ;)
Nöyrä kiitos teille kaikille.

-Pirtsu


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kuka on sinun elämäsi tärkein ihminen?


Kuinka Sinä voit? Kuinka SINÄ jaksat?
Mä tarkoitan nyt sinua, läheinen. 
Sinua, jonka läheisellä on esim. TS, paniikkihäiriö, ADHD, ahdistuneisuushäiriö, erityisherkkyys, kaksisuuntainen mielialahäiriö tms.
Tai vähän kaikkea näistä. Tai joku muu ongelma. Menetys, huoli, mitä vaan.
Tämä ei ole helppo paikka olla ja elää. Olla tässä rinnalla. Eihän?
Tiedät varmasti. 
On päiviä, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, pyyhe kehään ja mitänäitäsanontojanytonkaan?
Kun ei ole ammattilainen eikä tarpeeksi puolueeton.
Kun ei aina ymmärrä. Kun ei aina JAKSA.
Kun ei aina edes huvita ymmärtää tai jaksaa.

---

Jokaisella meillä on erilainen tilanne. Niitä ei voi verrata toisiinsa. Eikä pidäkkään.

Meillä on kuusi lasta. Mä olen yrittäjä, yksityinen perhepäivähoitaja.
JP on nyt työkyvytön. Sillä on kaikenlaista. Kaikkea sitä, mistä olen täällä aiemmin kertonut.
Me perustettiin reilu pari vuotta sitten jättisuuri uusioperhe. Vauhdilla.
Meillä on joka päivä 7-12 lasta paikalla. Plus lasten kaverit.
Me tarvittaisiin sata neliötä suurempi talo. Ja lisäksi yksi iso auto, ei kahta tavallista.
Meillä ei ole koskaan hiljaista. JP:n tourettekin on tosi paha tällä hetkellä.
Meillä siis ei todellakaan ole KOSKAAN hiljaista.
Me tehtiin viime syksynä iso remontti. Koko lapsilauman kera.
Meillä oli häät tämän vuoden elokuussa. Joita suunnitteltiin 8 kuukautta. Joka vei ihan järjettömästi energiaa.

Ja nyt sitten:

Koko tämä syksy ollaan ravattu lääkärissä.
JP:ltä leikattiin kaksi viikkoa sitten se kaularanka. Toipuminen ei ole sujunut toivotulla tavalla. Edessä ehkäpä uudet magneettikuvat ja uusi leikkaus.
On ihan kamalaa katsoa, kun toista sattuu! Aivastus tai yskäisy pistää ison miehen polvilleen kivusta ja sähköiskun lailla kipu lyö jokaiseen raajaan. :( Ei tää nyt mene yhtään niin kuin pitäisi.
Tänään kävi korvapolilla tinnituksen takia.
Ja hei, tätä sä et halua kuulla, mutta sillä on myös märkäpaise hanurissa! :D
Kaikenlisäksi sille iski seborrooinen ekseema (tali-ihottuma), hyvin luultavasti stressin aiheuttamana. Että hohhoijaa. Eihän siihen onneksi kuole, mutta silti. On sille nyt jo ihan tarpeeksi annettu kannettavaksi.
No huomenna selviää taas jotakin, kun menee uudestaan kirurgin vastaanotolle.
Tosin.
Meillä pelkästään lääkäriin meno on ihan järjetön ponnistus - perheessä jossa joka toinen viikko on kuusi omaa lasta, äiti on yrittäjä (sairaslomien/vapaiden pitäminen ei onnistu tuosta vaan) ja isällä paniikkihäiriö...niin on kuulkaa ihan TOSI helppoa lähteä muutaman
kymmenen kilometrin päähän sairaalaan.
Jonne JP ei siis yksin pysty lähtemään. Kela-taksit ei paljon auta.
Pelkkä magneettikuvienkin otto on vaikeampaan kuin "normaalilla ihmisellä"; JP:n tapauksessa kun kuvat pitää ottaa nukutuksessa, koska ei pysty olemaan täysin paikoillaan Touretten takia.

Tämän lisäksi meidän omilla lapsilla on ollut vuoden verran vähän väliä ties mitä iho-ongelmaa; märkärupea, molluskoita, TULEHTUNEITA molluskoita, syyliä, atooppista ihottumaa, TIES MITÄ. Meiltä löytyy kaikki mahdolliset apteekin rasvat!
Että jos joskus tarvitset tosi nopeasti jotain, vaikka yöaikaan, niin tervetuloa hei mun apteekkikaapille! :D
Tähän päälle toki sitten kaikki "normaali" sairastaminen.

Mä yritän koko ajan ajatella, että Luojan Kiitos kenelläkään ei ole syöpää... 
...mutta voisi tämä silti jo välillä helpottaa.
Edes vähän.
Miltähän tuntuisi jos olisi tylsää? :D
Tai ei olis mitään tekemistä? (sanottuna sellaisella marisevalla lapsen äänellä.. ;))


Kaiken tämän homman päälle kauppatouhut, ruoanlaitto puolikkaalle armeijalle, apteekkikäynnit, lasten harrastukset, vanhempainillat, luokkaretkirahojen kerääminen myymällä-ties-mitä kertaa viisi, pyykkihuolto, laskujen maksut, siivoukset, hammaslääkärit (kolmella-viidellä kuudesta oiotaan hampaita, en edes muista tarkkaa päälukua), kakkujen leipominen sivubisneksenä, wilma-viestit yms yms yms, muista muista muista.
Nämä kaikki on tällä hetkellä mun harteilla, mutta ei ole vaihtoehtoja.
Tosin tästä kaikesta JP kantaa ihan hirveän huonoa omaatuntoa, mutta kun ei se vaan nyt pysty.
Kyllä mä aina välillä olisin valmis muuttamaan jonnekin Lapin tunturin onkaloon ja olla siellä ihan hiljaa, niin ettei kukaan löydä. Enkä tulis ikinä takaisin.



Mutta ei, luovuttaminen ei silti ole vaihtoehto.
Ei koskaan.
Itseppähän olen paikkani valinnut.
Ja onneksi se on minulle suotu.


---


Kesällä oma jaksaminen sitten kumminkin löi ekaa kertaa rajoitinta vasten.
Ja hulluinta oli se, että se tapahtui, kun meillä oli kokonainen viikko lapsivapaata ja olimme kesämökillä.
Kahdestaan.
Siis tilanteessa, jossa ei ole mitään ahdistavaa.
Mutta ehkä mä juuri siksi uskalsin brakata.
Kun aamupuuro kiehui mikrossa yli, tipuin polvilleni keittiön lattialle ja aloin itkemään. Vapisin ja tärisin.
Ei ehkä ihan normaalia. Kesälomalla.


"Kuka on sun elämäsi tärkein ihminen?"

Näin kysyi sitten kesällä myöhemmin meidän lääkäri, kun olin juuri yrittänyt selittää hänelle, MIKSI mun kortisoli-arvo (stressi-hormoni) oli yli viitteiden.
Keksin ja kerroin hänelle monia syitä.
Eikä ne oikeastaan olleet edes mitään keksittyjä syitä, ne nyt vaan ovat meidän elämää.
Tällä hetkellä. Tuota kaikkea yllä mainittua.


Ja sit mä vastasin lääkärin kysymykseen ja aloin taas itkemään.

Koska samantien kun mun suustani pääsi sanat "Tietenkin JP ja lapset", mä ymmärsin mitä lääkäri tarkoitti.

Se tarkoitti mua.
Mun olisi pitänyt vastata, että minä, MINÄ olen mun elämäni tärkein ihminen.
Mutta mä reputin.

Koska mä olin kysynyt itseltäni että kuinka sä voit?
Muistathan ulkoilla? Syödä hyvin? Nukkua? Juoda vettä?
Sä olet jo melkein neljäkymmentä. Sun pitää pitää itsestäsi huolta.
JP kyllä muistuttaa mua siitä joka päivä ja huolehtii, mutta kun se vaan aina jää...

Ja koska lääkäri mainitsi stressi-sanan yhteydessä sanat sydänkohtaus ja mahahaava, mä havahduin.
Silloin tajusin, että mun on pakko pitää vähän huolta itsestänikin.
Jos mä hajoan, hajoaa ihan kaikki muukin.
Eikä tässä ole kyse mistään itsesäälistä tai itsensä jalustalle nostamisesta. Se nyt vaan on tällä hetkellä meillä näin.
Toisen on ihan pakko jaksaa.


Koska sä olet kysynyt näin itseltäsi? Kuinka sinä jaksat? Mitä olet tehnyt sen eteen? Sen että jaksat?



Mutta onhan se toisaalta vähän niinkin, että onko olemassa edes muita vaihtoehtoja kuin jaksaa?
Ei noita lapsia myydäkkään voi? :D
JP:n ongelmia en pysty poistamaan, ainakaan pelkästään sormia napsauttamalla, vaikka kuinka haluaisin. Voin vaan olla tukena ymmärtämässä.
Töitä on ihan pakko tehdä. Mä olen aina ollut yrittäjä. En mä osaa muuta? Mä haluan päättää itse. Kaiken.
Sitä paitsi mä tykkään siitä, että mun työkaverit ovat metrin mittaisia. :D <3

Ja kun joku korkeampi voima nyt vaan on päättänyt, että me kaksi rakastetaan toisiamme hullun lailla, ilmankaan ei voi elää, niin tässä nyt sit vaan mennään eteenpäin.
Kaikesta huolimatta, mä rakastan mun elämääni.
Onneksi meillä ON RAKKAUTTA.
Ja Thank God meillä on joka toinen viikonloppu vapaata! :D
On päiviä (tai oikeastaan iltoja), jos mä en vaan millään jaksa, niin silloin JP ottaa ohjat ja antaa mun vaan olla.
Kyllä se jaksaa silloin kun on ihan pakko. Onneksi.





Tänään sanoin mun ystävälle, että onneksi on olemassa syy, rakkauden lisäksi, mikä pitää mut liikkeellä ja pystyssä, ja se on järjetön ylpeys. 
(Joo-o, taitaa olla yksi kuolemansynneistä ja ylpeys käy lankeemuksen edellä ja blaablaablaa. ;) Mutta silti.)
Mä olen päättänyt jaksaa. Mä selviän tästä, ME selvitään tästä.
MÄ EN LUOVUTA.
PISTE.
Mun edesmennyt vaari sanoi aina että "Vaikka joku heittäisi sut seinään, niin sinähän jäät siihen vaikka kynsilläsi roikkumaan!".
Tuota neuvoa noudattamalla sitä sit pusketaan eteenpäin. Joka päivä.


Ja tuon saman neuvon haluan sanoa myös sinulle. 
Kyllä sinäkin jaksat.
Teroita kyntesi niin pysyt paremmin siinä seinässä kiinni! ;)
Ja jos et jaksa, niin ei sekään haittaa.
Ihminen ei ole kone.
Pyydä apua.
Vedä henkeä, nuku, PUHU, mitä vaan.
On ihan okei sanoa joskus, että mä en jaksa. Mä en pysty enkä mä kykene.



Edelleen mä vastaisin lääkärin kysymykseen, että "JP ja lapset", mutta nyt voisin kai lisätä sinne perään, että "okei,okei, myös minä olen elämäni tärkein ihminen."




En mä tiiä.
Ehkäpä tämä kaikki on mun elämäni tarkoitus.
En ole varma, mutta niin mä kyllä vähän luulen. :)

Pitäkää itsestänne huolta.





No tervehdys

Instagramin puolella pohdin, että olisikohan tälle meidän blogille vielä käyttöä.  FB-sivua(kaan) ei olla päivitetty aikoihin, mutta vähä...